A trip down to the memorylane

Paivaa vaille olisi vuosi 2012 paketissa, ja tottakai se on juuri se oikea aika ottaa hetkeksi askel taaksepain ja kerrata mita tama vuosi on pitanyt sisallaan. Yleensa vanhojen asioiden/tilanteiden/aikojen muistelu ei paaty hyvin, mutta tiettyina aikoina on taysin sallittua ja jopa suotavaa antaa itselleen aikaa kayda lapi elamassaan tapahtuneet asiat, olivat ne sitten hyvia tai huonoja. And people, trust me when I say, tama vuosi on pitanyt sisallaan molempia.

Vuosi lahti kayntiin toisella ohjauskaudella Helsingin liikuntavirastolla, jossa olin saanut jatkaa syksylta kevatkaudelle. Tyoporukasta oli ehtinyt muodostua jo toinen perhe, joten parempaa ymparistoa ei juuri olisi voinut olla sille odotusajalle, minka Amerikan prosessi tuotti. Odotus kuitenkin palkittiin, kun helmikuussa sain tiedon tulevasta perheestani ja varmistuksen lahdostani Atlantin toiselle puolelle. Siksipa nyt julistankin Helmikuun vuoden 2012 parhaaksi kuukaudeksi!

Tana vuonna olen oppinut sanan rohkeus todellisen merkityksen. Jokainen tassa maailmassa pelkaa jotain, pelkaamattomyys ei tee meista rohkeita. Pelolle ei vaan saa antaa valtaa lamauttaa kehoa, vaan tiedostaa ja hyvaksya asiat mitka pelkoa luovat ja menna eteenpain niista huolimatta. Pelko syntyy omassa mielessasi, omalla mielellasi on siis voima luoda rohkeus elaa sen pelon kanssa.

Pelosta puheenollen, tama vuosi opetti myos joskus unohtamaan itsensa suojelemisen ja avata itseaan enemman muille ihmisille. Vaikka tiedat, etta mita enemman annat itsestasi ihmisille, sita enemman annat heille valtaa ja keinoja rikkoa sinut. Mutta voi piru vie kuinka tama elama on lyhyt elamaan jatkuvassa varautuneisuudessa ilman hetkenkaan lepoa ja hengahdystaukoa. Miksi sita pitaisi hukata yhtaan enempaa negatiivisuuteen kun voit antaa itsellesi luvan nauttia ja silla tavoin saavuttaa niin paljon enemman?

Ahh, miten ihana onkaan ollut huomata, millainen ihminen oikeasti on! Vaikka kuinka kliseinen voi olla ajatus "lahtea maailmalle etsimaan itseaan", ei se tee siita yhtaan vahempaa totta. Joka nurkan takaa naina paivina voi loytaa motivoivia ja inspiraatiota luovia lauseita, jotka kehottavat unohtamaaan muut ja elamaan taysin omana itsenasi, koska se on ainut keino olla oikeasti onnellinen. Harvoin naita ajatuksia tulee kuitenkaan kauempaa mietittya, mutta kun sen aloittaa, voi huomata itsessaan asioita joiden olemassaolosta ei aiemmin tiennyt mitaan. Olen esimerkiksi huomannut, etta minusta on muotoutunut jonkinmoinen liikunta-addikti. Viime viikkoina olen myos huomannut rakastavani appelsiineja. Elokuvista olen ollut aina riippuvainen, mutta joinain paivina mikaan ei voita hyvaa kirjaa kahvin kanssa. Rakastan kavella ulkona avojaloin, oli sitten kesa tai keskitalvi. Vaikka taalla on tullut yoelamassa huomattua, etta joskus naisena olo on hyvinkin tuottoisaa, tykkaan silti ostaa omat juomani. Mita enemman pystyn tekemaan asioita itse, sita paremmalta minusta tuntuu.

Minulla on paha tapa uusiin ihmisiin tutustuessa pitaa kauan tiettya esirippua oikean itseni edessa. Kuluneen vuoden aikana ihmiset ovat kuitenkin osoittaneet minulle, etta teen silla tavoin hallaa vain itselleni. Miksen siis voisi olla uuden ihmisen tavatessani heti alusta asti se kummajainen, jona lahimmat ystavani minut tuntevat? :D Minulla on oltava ainakin kerran viikossa jaatelopaiva. Yleensa se sijoittuu sunnuntaille, hassu fakta... Minulla on myos pahe, josta en ole kertonut kenellekaan ennen tata. Suklaan ylensyonnin ja alkoholin ylenjuonnin lisaksi joskus eksyn Pinterestissa Wedding-osioon, jossa voin viettaa tuntikausia. Loysin itsestani taman pakkomielteen haihin! Avioliitosta en tule edes puhumaan, en tieda onko se ikina tulossa vastaan minun elamanpolullani, mutta haat ne vasta ovat jotain! Miljoonat ideat pyorivat mielessani jo ystavieni mahdollisesti tuleviin polttareihin, just so you know! ;)
Siina oli muutama asia, jotka tekevat minusta minut. Sen sijaan etta yrittaisi piilottaa naita piirteita, tulee ne ottaa avosylin vastaan ja rutistaa oikein kunnolla.

New Yorkiin saavuttuani olen loytanyt itsestani myos uusia puolia, jotka ovat tehneet minusta sen henkilon joka juuri talla hetkella olen. Arvostukseni omaa perhettani kohtaan kasvoi monumentaalisesti ensimmaisena kuukautenani taalla. Suomessa tunsin itseni jatkuvasti lapseksi joka yritti parjata aikuisten maailmassa. Tassa talossa minut kuitenkin nahdaan kolmantena aikuisena, joksi mina olen oppinut viimein nakemaan myos itseni. Vasta taalla olen alkanut tuntemaan itseani vastuulliseksi, viikonpaivina ainakin. Viikonloppyisin olen edelleen se sama juniori, joka Tallinnan reissulla makasi katkarapuna poskellaan asfaltilla. Taalla loysin myos kauan kadoksissa olleen intohimoni kirjoittamiseen ja uuden luomiseen. 

Tietysti elama antoi myos potkuja persuksille matkan varrella, mutta ilman sydansuruja ihanat asiat eivat tuntuisi niin ihanilta. Loppujen lopuksi, mista suunnasta tahansa tata vuotta katseleekaan, on se opettanut minulle enemman kuin aikaisemmat vuodet Suomessa yhteensa. 

Uuteen vuoteen liittyy aina olennaisesti uudet lupaukset tulevalle vuodelle.Tana vuonna minulla on niita pari. Ensinnakin, minun on totisesti aloitettava saastaminen jos mielin lansirannikolle ensi vuonna matkustaa. Hieman vahemman kenkia, siihen on nyt vaan pystyttava pyrkimaan. Toiseksi, lupaan nauraa enemman. Nauru on yksi parhaista tavoista rentoutua, ladata akkuja ja saada muut ihmiset ymparillasi viihtymaan. Kolmanneksi, lupaan yrittaa vahentaa pikkuasioista murehtimisen. Monet stressinaiheeni tulevat asioista, joita en voi muuttaa vaikka kuinka haluaisin. Silloin niiden asioiden kanssa on opittava elamaan ja just make the best of them.

Vuosi 2012 oli taynna oppimista, pelon voittamista, rakastumista, hymya, sydansuruja, itsensa loytamista ja paljon, PALJON jaateloa. Nyt kun olen tavannut itseni ja tiedan mihin kykenen, on tuleva vuosi hyva ottaa nauraen vastaan ja yrittaa joka paiva olla paras versio itsestasi.

Toivotan jokaiselle lukijalle vapauttavaa uutta vuotta ja ensi vuodeksi aina vain parempia paivia taynna naurua, rakkautta ja elaman iloa!

I think I'm going to like it here

Kuinka ollakaan, ei meidan suunnitelmat menneet aivan nappiin viime viikonloppuna. Tarkoituksenamme oli valloittaa cityn kuuma gay-baari lumoavilla olemuksillamme, mutta kun saimme kutsun Brooklyniin rooftop partyihin, kuulosti ilmaisen viinan bileet siina vaiheessa parhaimmalta vaihtoehdolta.
Olisi se kai pitanyt jo oppia naiden viinavuosieni aikana, ettei ilmaisen viina bileet ikina onnistu omalla kohdallani haluamallani tavalla. Kun sunnuntaiaamuna heraa Brooklynista housut polvissa ja puolet muistista kadoksissa, tapahtuu kotiinlahto aika nopeasti. Ikina en ole ennen krapulassa liikkunut niin nopeasti.

En tieda, pateeko tama vain minun osallani, mutta luulen etta jollain tavalla jokaisen mielessa entinen elama tuntuu pysahtyvan kun lahtee siita pois ja aloittaa tilapaisen elaman muualla. Kuin elaisit omassa pienessa kuplassasi, jossa koet aina jotain uutta ja ihmeellista ja kuvittelet entisen elamasi pysahtyvan takiasi ja pysyvan samanlaisena. Vaikka elinkin nain puoli vuotta, tiesin etta sen kuplan olisi joskus poksahdettava. Kun nain kavi viikko sitten, ei maailma pysahtynyt vaikka omani tuntui hetkisen ottavankin aikalisaa. Se hetki heratti minut ajattelemaan, ettei jatkuva asioiden ja tilanteiden kontrollointi (tai ainakin sen yrittaminen) esta niita tapahtumasta. Elaman pitaa antaa tapahtua ja joka hetki on otettava sellaisena kun se tulee.

Kun kokee ne viisi tukehduttavaa epatoivoista sekuntia kuplan puhkeamisen jalkeen, tuntuu kuin joku tamppaisi jalkojaan rintakehan paalla. Mutta kun ne sekunnit kuluvat, alkaa hengittaminen helpottumaan ja tukahduksen tilalle nousee helpotus. Kun ymmartaa ettei maailma toimi niinkuin elokuvissa ja unelmakuvissa, todellisuudelle jaa enemman tilaa ja, in retrospect, se maistuu paljon paremmalta kuin haavemaailma!

  

Viime aikoina olen vasta ymmartanyt, kuinka tylylta ja toykealta olen saattanut kirjoituksissani kuulostaa. Olen viljellyt lauseita, kuten "Mulla ei ole mitaan pakottavaa tarvetta tulla takaisin Suomeen" tai muuta yhta ajattelematonta. Ikava perhetta ja ystavia kohtaan pakottaa minut tietysti kotiin at some point. Mutta talla hetkella tuntuu etta talla paikalla on niin paljon enemman annettavaa ja oma elamani taalla on viela taysin kesken. Siksi olen 90% varmuudella pidentamassa vuottani ylimaaraisella 6 kuukaudella, mika tarkottaisi sita, etta palaisin kotiin ensi jouluksi. Ehka oma pieni maailmanalloitukseni on silloin valmis.

Don't chase anything but drinks and dreams

Eilen tuli tasan 6 kuukautta tayteen siita paivasta, kun saavuin talle mantereelle ja aloitin toisen elamani meren toisella puolella. Ymmarrettyani viikko sitten miten nopeasti aika on kulunut, aloitin tavoilleni uskollisena ylianalysoinnin ja liiallisen ajattelun. Ensimmainen ajatukseni oli: "En ole saanut mitaan kunnollista taalla aikaiseksi!". Ei silla etta olisin ajatellut taalla ollessani muuttavani maailmaa, mutta viimein se totuus iskeytyi vasten kasvoja. Kun aikaa kuluttaa tarpeeksi velloessa menneessa, tama hetki kulkee ohi ja pian huomaat etta maailma ei pysahtynyt mielesi mukana. Painvastoin, se tuntuu pyorivan aina vain nopeammin ja kyydissa olisi vain pysyttava.

Viikko ennen superSandya siskoni, veljeni ja tatini saapuivat viikoksi vierailulle. Tapasimme lauantai-iltapaivan Grand Centralilla ja tunne oli rehellisesti sanottuna surrealistinen kun viimein havaitsin veljen paan jokaisen kanssakulkijan ylapuolella, siskon etsivan katseen ja tadin taputuksen kun han viimein naki minut. Ensishokin jalkeen tuntui kuin emme olisi olleet paivaakaan erossa, ja lahdimme heti ulkoilmaan. Kierratin heidat joka paikassa mitka siina ajassa ehdin, silla isantaperheeni oli kutsunut heidat paivalliselle Armonkiin sina iltana. Istuessamme paivallispoydassa tunnelma oli rento, vaikka valilla keskustelua piti jollain tavalla yrittaa johdatella jokaiselle tuttuihin aiheisiin. Mutta vaikka valilla toiminkin tulkkina ja puhujana, se tuntui jollain kierolla tavalla hyvalta. Yhtena syyna ehka se, etta viimein pystyin nayttamaan Suomen perheelleni etta parjasin taalla loistavasti ja pystyin huolehtimaan itsestani.
Palasimme cityyn samana iltana, ja lahdimme siskoni kanssa viettamaan iltaa minulle jo entuudestaan tuttuun nightclubiin. Se oli niita harvoja hetkia elamassa, kun voit vieda isosiskosi pelkan hymyn voimalla jonon ohi sisalle rakennukseen ja nayttaa paikkoja missa itse pyorit melkein joka viikonloppu. Ja se tuntui hyvalta! Ilta oli erittain onnistunut ja tajusimme ulos lahtiessamme etta se ilta oli ensimmainen jonka olimme ikina viettaneet kahdestaan ulkona juhlien. Ja let me tell you, koko se siskotouhu tuntui todella tehoavan kaksilahkeisiin!
Vietimme seuraavan paivan kierrellen Manhattania. Tuntui kuin olisin ollut viettamassa lomaa heidan kanssaan, ja illalla lahto takaisin junalle tuntui ylitsepaasemattoman vaikealta. Maanantaina vastassa oli kuitenkin arki, enka paassyt takaisin Manhattanille ennen kuin torstaina. Aika kului nopeasti, ja yhtakkia olikin jo aika sanoa heihei.
Loppujen lopuksi se kaikki sujui aika kivuttomasti ja vaikka olin kuinka onnellinen saadessani heidat tanne vieraakseni, mina olen semmoinen ihminen jonka on erittain hankala yhdistaa kahta eri maailmaa tasapainoisesti yhteen. Ensimmaista kertaa elamassani huomasin sen silloin, kun aloitin koulun Kuortaneella lukion jalkeen. Tama puoli vuotta on ollut samanlainen, silla mita enemman vieraannutan itseni vanhasta elamasta, sita helpompi minun on asettua kunnolla taalla aloilleni. Siina syy miksi en skypettele perheeni kanssa kuin kerran kaksi kuukaudessa. Kay mielelle raskaaksi yrittaa vaihtaa Suomimodesta takaisin taman paikan New York-fiilikseen.

Sahkojen palautumisen jalkeinen viikonloppu oli yhta aikaa hulvaton ja yksi raskaimmista. Olin onnellinen paastessani perjantaina ulos talosta ja Petran kanssa tuulettamaan ajatuksia. Talla kertaa pysyimme Westchesterissa, pienemmissa baareissa ja pubeissa mutta yhta hauskaa meilla oli kuin aina ennenkin! Ja ilta ei voi olla kuin onnistunut, kun joku hullu paatti ojentaa meille kasiin mikit ja paastaa meidat "laulamaan" karaokea. LPTlaiset varmaan muistaa minun urani karaokelavoilla... Pystytte siis kuvittelemaan minkalaisen VAU!-elamyksen annoimme kuuntelijoillemme.
Lauantaina lahdin cityyn kahden muun au pairin kanssa ja paatimme etsia ruokapaikan, missa voisimme vaihtaa kuulumisia ruuan ja muutaman juoman kera. Ihan oikeasti, alkuperainen ajatukseni oli pitaytya niissa muutamissa! Mutta sitten kavi niinkuin minulle aina kay, ja loppujen lopuksi ilta venahti pitkaksi ja sunnuntaina tunsin oloni vasyneeksi kuin maratonin jaljilta. Mutta kun sain sunnuntaina viestin edellisiltana kanssani ulkona olleelta Florianelta, etta hanen luokkakaverinsa oli keraamassa porukkaa seuraavalle perjantaille limusiiniajelulla, helpotti se vasymystani hieman ja seuraavina paivina emme muusta puhuneetkaan.

Perjantaina toiden jalkeen saavuimme Florianen kanssa Grand Centralille ja tapasimme kanssajuhlijamme. Suurin osa heista sattui puhumaan saksaa, joten alkuilta kului hieman nihkeissa tunnelmissa. Mutta ehei huolta kun paasimme limusiiniin sisalle, silla ensimmaisena joku ojensi minulle pelkkaa vodkaa sisaltavan kupin. Vaikka olin taas fiksusti paattanyt pitaytya "vain muutamissa"(minun taytyi herata seuraavana paivana aikaisin), aloitin kiltisti vodkan tuhoamisen ja muisti ei sitten enaa kerrokaan tarkasti tarinan loppua. Anyway, tarkein muisto siita illasta kuitenkin jai, ja se oli seuraava:
Jos haluat tuntea itsesi julkkikseksi, ajele ympari Manhattania limusiinissa.

Okei, lasketaanpas se nena sielta katosta takaisin alas ja palataan takaisin maan pinnalle. Totuushan on joka tapauksessa se, etta vaikka minut pistettaisiin prinsessavaunuihin istumaan ja ajelemaan pilvien paalle, kaytokseni perusteella minusta ei ikina kunnollista saa. But that's fine :)

Tama viikko on kulunut valmistautuessa Kiitospaivaan, jota vietimme tanaan 16 henkilon voimin. Steven vanhemmat ja sisarukset perheineen saapuivat ruokailemaan kanssamme, joten talosta ei elamaa ja energiaa puuttunut. Kiitospaivan tarkein asia taytyy olla ruoka, ja sita totisesti riitti! Aioin kuvata ruuat ennenkuin kukaan ehtisi niihin kajota, mutta olisihan se pitanyt jo tassa ajassa oppia ettei mikaan pidattele naita mukuloita kun eteen tarjotaan hyvaa ruokaa!

Paaruoka ensimmaisten kierrosten jaljilta.

Aamupaivan napostelut ja kevyen lounaan jaannokset.

Kaikki mita n. 10 kilon kalkkunasta on jaljella!

Loppuviikko taitaakin menna tahteita syodessa ja perheen kanssa hengaillessa. Lauantai-ilta on kuitenkin pyhitetty tyttojen illalle, jolloin lahdemme kokeilemaan Manhattanille gay-baaria. Tiedossa on siis tanssia, hyvaa musiikkia ja puolialastomia miehia!

Alkuun verratakseni, viimeisten viikkojen aikana olen kaynyt lapi pienta kriisia(niinkuin minulla ei niita kriiseja olisi joka toinen paiva jo muutenkin). Olen puhunut blogissani jo aikaisemmin taalla oloni pidentamisestani, mutta vasta viime aikoina se on vakavasti kaynyt monta kertaa mielessani. Mainitsin asiasta perheelleni ja muutamille ystavilleni, mutta vaikka keskustelisin asiasta jokaisen tuntemani henkilon kanssa, tiedan sen julman totuuden etta tama on asia jota kukaan ei voi puolestani paattaa. Vaikka jokaiselta olen saanut hyvia vinkkeja ja pointteja molempiin mahdollisuuksiin, tassa seistaan kuitenkin yksin. Ja joskus se vaan taitaa tuntua hieman hammentavalta :D

Lopulliseen paatokseen on viela pari kuukautta, joten minulla ei ole viela mitaan syyta kiusata itseani talla asialla ja kuluttaa turhaan energiaani analysoimalla jokaista pienta yksityiskohtaa. Siksi yritankin nyt ottaa hetken kerrallaan, keskittya tulevaan lauantai-iltaan ja valmistautua nakemaan monia six-packeja!

Oh Sandy!

Sandy-nimisesta myrskysta on puhuttu taalla jo viikkoja. Muutamia paivia sitten saimme varmistuksen, etta sunnuntaina 28. Lokakuuta myrsky iskisi USAn itarannikolle. MetroNorth-junalinjat suljettiin seitsemalta sunnuntai-iltana, ja koulut ja tyopaikat suunniteltiin pidettavan kiinni maanantain ja tiistain.

DAY 1                    29. Lokakuuta

Host mom, Lara, neuvoi minua nukkumaan maanantaina pitkaan, silla kaikki olisivat kotona eika kenenkaan tarvinnut lahtea kotoa mihinkaan. Aamu sujui lahes normaaleissa merkeissa, lapsille ruokaa laittaessa ja lakanoita vaihtaessa. Tunnelma oli koko ajan odottava, silla myrsky ei ollut viela kunnolla puhjennut missan vaikka sen oli ennustettu alkavan myohaan eilisiltana. Juuri mikaan ei kuitenkaan nayttanyt ulkona muuttuvan, vain pienet tuuli- ja sadepuuskat ennakoivat myrskyn lahestymisesta.

Katsoimme lasten kanssa The Avengers –leffan ja soimme hyvin normaalin lounaan. Melkein kello kaksi iltapaivalla sahkot katkesivat. Tuuli ei enaa humise vaan pauhaa. Lara sanoi sahkojen olevan poikki monta paivaakin. Host dad, Steve, vitsaili toivovansa myrskyn kaatavan puun perheen eniten bensaa kuluttavan Pathfinderin paalle. Innolla (puhtaalla kauhulla) odotan, miten lapset selviavat nama hetket ilman televisiota, videopeleja ja Internetia. Odotan sita myos itseni kohdalla, mutta onneksi en ole viela aikaisemmin kajonnut host dadin kirjahyllyyn. Siella Stieg Larsson odottelee jos aikani kay liian pitkaksi.

Sahkojen menemisen jalkeen paivaan on ehtinyt sisaltya Scrabblea, ruuasta taistelemista, tilaamista ja syomista, kolmen henkilon manikyyreja ja kello on vasta 16.45! Vaikuttaako sahkokatko ajan kulumiseenkin, eika itse myrsky ole viela edes alkanut. Paivan uutisissa naytettiin Long Islandin tilannetta. Ranta oli muuten tyhja lukuunottamatta uutisryhmaa ja yksinaista surffaria, joka istui lautansa paella keskella isoa aallokkoa. En ole viela osannut paattaa, oliko henkilo itsemurhahakuinen vai the most awesome dude ever.

Stieg Larsson on vihdoin liittynyt seuraani, let The girl with the dragon tattoo begin!

Tama tuntuu kuin olisimme retkeilemassa isossa, talon kokoisessa teltassa, joka tuoksuu hedelmien, karkkien ja joulun sekoitukselta kynttiloiden jaljilta. Scrabble on ollut paivan pelastus ja pattereilla toimivasta radiosta pystymme kuulemaan myrskyn tilanteen. Lower Manhattan on jo nyt tulvimispisteessa. Thank God emme asu vesistojen laheisyydessa! Lapset ovat ottaneet koko tilanteen todella kypsasti, ja olen ylpea kuinka he osaavat tahan kaikkeen suhtautua.

Perhe pelaa yha Scrabblea… BAZINGA!

 

DAY 2                    30. Lokakuuta

Heti herattyani katson ulos ikkunasta ja huomaan tuulen tyyntyneen. Toiveikkaana nousen ylos sangysta ja kokeilen valokatkaisijaa. Mitaan ei tapahdu. Hitusen pettyneen puen ison hupparin paalleni ja suuntaan keittioon. Samalla kun kaadan perheen esikoiselle, Davidille, aamupalamuroja kertakayttoastiaan, kertoo Lara miten miljoonat ihmiset ovat ilman sahkoa. Mihinkaan et myoskaan autolla paase, silla puut ovat kaatuneet teiden yli.

“Another day of Scrabble,” David toteaa suu taynna Frosted Flakeseja.

Paiva on tuntunut matelevan eteenpain. Olemme elaneet take out –ruualla ja yrittaneet tappaa aikaa. Iltapaivalla kiersimme jalan omassa korttelissamme katsomassa vahinkoja, mutta suurin tuho on tapahtunut tiella nro. 22. Se on tie, jolle nousemme kotitieltamme. Ennen kuutta lahdimme Laran ja perheen nuorimmaisen, Lindseyn, kanssa alle kilometrin paassa sijaitsevalle country clubille suihkuun. Kun nousimme kotitieltamme route 22lle, ymmarsimme tuhon maaran mita myrsky oli saanut aikaan. Isoja, monihaaraisia puita oli poikittain tiella, osa nojasi sahkolinjoihin ja osa oli sahattu keskelta poikki etta autot paasisivat helpommin kulkemaan. Nakya katsoessani en saanut sanoja suustani, enka saa vielakaan sita muistellessani.

Juuri talla hetkella istun pimeassa keittiossa kynttiloiden ja taskulampun kanssa. Radiosta kuuntelen myrskyn aiheuttamaa tuhoa ja kaaosta, enko voi taas kuin kiittaa Luojaa etta selvisimme pelkalla sahkokatkolla. Koko Jersey Shore on veden alla, 80 kotitaloa on palanut maan tasalle Queensissa ja kymmenia ihmisia on kuollut myrskyn aiheuttamien tapahtumien seurauksena. Satoja pelastuksi tehdaan koko ajan ihmisten kotoa ja evakuoinnit leviavat.

Joka kerta, kun tallaisista tapahtumista kuulee uutisista, asettaa se omat asiansa tarkeysjarjestykseen. Mutta kun ensimmaista kertaa on itse osallisena, heittaa tilanne perspektiivinkunnolla ylosalaisin. Itsestaanselvyydet, kuten shako ja vesi, eivat olekaan enaa helposti saatavilla vaan on osattav kaivaa itsestaan se selviytyjaluonne esiin. Tilanne pakottaa ulos omalta mukavuusalueeltaan ja se on vain kestettava. Oikein inhottaa valilla huomata kuinka riippuvainen ihminen voi olla esimerkiksi Facebookista. Viela emme tieda, kuinka kauan sahkokatko kestaa ja kuinka paljon pelastustoimia kriittisimmat alueet viela tarvitsevat. Mutta saamme olla kiitollisia taalla kotipuolessamme, jossa ainoa huolemme on shako ja vesi(joista kuitenkin molemmat ovat helposti saatavilla), emmeka voi kuin rukoilla niiden puolesta, jotka eivat ole olleet niin onnekkaita.

 

DAY 3                    31. Lokakuuta

Kun lahdimme aamulla Lindseyn kanssa kohti Brynwoodia (country clubia) lataamaan puhelimia ja hakemaan kahvia, saimme puolessa valissa matkaa tyomiehilta merkkeja etta route 22 on suljettu. He yrittivat katkoa puita sahkolinjojen ja tien paalta. Suuntasimme takaisin kotiin ja yhdessa Laran ja lasten kanssa lahdimme kiertoteita ajellen towniin. Lapset saivat vatsansa tayteen lamminta ruokaa ja omani ja Laran paiva lahti viimein kayntiin kahvilla!

Palatessamme takaisin huomasimme 22n olevan jalleen ajokunnossa, joten pakkasimme tavaramme ja lahdime Brynwoodiin. Siella saimme aikaamme kulumaan 4 tuntia, pistorasiat olivat taynna puhelimien ja lappareiden piuhoja. Netti oli kuitenkin viela poissa kaytosta, joten minulla oli hyvaa aikaa viimeistella koulutehtaviani.

Neljan jalkeen palasimme kotiin ja lapset alkoivat valmistautumaan trick or treat –kierrokseen. Myrskyn ja sahkokatkon takia suurin osa suunnitelluista kiertelupaikoista oli peruttu, ja ainoa Halloween katu sijaitsi townissa Main Streetilla. Viiden aikoihin kiertelimme siis kauppoja ja putiikkeja Draculan tyttaren ja kahden irokeesigangstan kanssa.

Illalla pystyin ladatulla koneellani nauttimaan elokuvan, joten koko paiva on tuntunut menevan nopeasti. Huomenna aiomme aamulla pakata laukkumme ja suunnata tunnin ajomatkan paahan Steven vanhempien luokse. Heilla on shako palannut talon, joten hyvan kotiruuan ja juttuseuran lisaksi saamme nauttia myos televisiosta ja toimivasta vessasta, yay!!

 

DAY 4                    1. Marraskuuta

Lara yllatti minut aamulla kuumalla kahvilla, joka odotti minua keittion poydalla. Myohemmin aamupaivalla David kantoi mukanaan minulle uuden kahvin palatessaan Steven kanssa Brynwoodista. Olen huomannut, etta selvien kylla helposti myrskyista ja sahkokatkoista kunhan saan aamuisin kahvia ja on aina hyva kirja lahettyvilla!

Saavuimme Poughkeepsieen yhdelta iltapaivalla ja paasimme heti lampiman lounaskeiton aareen. Pidan niin paljon naista isovanhemmista! He ovat niin amerikkalaisia joka tavoin; isoaiti, Nana, kokkaa mita maittavimmat ateriat ja on joka kerta yhta lammin ja vastaanottavainen. Olen niin otettu kuinka nopeasti han heti otti minut osaksi perhetta. Isoisa, Poppy, on hiljainen mutta olemukseltaan voimakasluontoinen mies, joka on selvasti ollut aina perheen paa. He viettavat Nanan kanssa joka talvi kolmisen kuukautta Floridan lammossa, ja se onkin ainoa aika kun emme voi nauttia Nanan omenapiirakasta!

Pystyn viettamaan tunteja Nanan kanssa tee- tai kahvikupposen aarella jutellen maailmanmenosta ja ajankohtaisista tapahtumista. Olin iloinen huomatessani, kuinka jalat maassa Nana ja Poppy elivat ja kuinka selkea maailmankuva heilla on. Se ei nimittain ole niin itsestaanselvaa jokaisen uuden tuttavuuden kohdalla! Aiomme viettaa yon taalla, mista olen todella onnellinen. Pitkasta aikaa pystymme nukkumaan lampimilla varpailla ja nenanpailla.

Juomme juuri karpalo-granaattiomenamehua, joka muistuttaa taydllisesti Suomen kesan siiderierikoisuuksia. Kippis ja pohojammaan kautta!

 

DAY 5                    2. Marraskuuta

 Monien mielenkiintoisten unien jaljilta oli outo herata lampimasta huoneesta, ja aamu parani aina vain kun kahvin tuoksu leijaili keittiosta. Kolmen kupin jalkeen olin taysin valmis aloittamaan uuden paivan!

Aamupaivalla suunnistimme laheiseen leikkipuistoon ja paastimme lapset irti energiaansa kuluttamaan. Oli ihana pasta raikkaaseen ilmaan pelkastaan istumaankin! Vaikka olen joka yo talla viikolla nukkunut vahintaan 9 tuntia – mita ei ikina taalla ollessani ole tapahtunut – pelkka sisallaolo saa olon vetamattomaksi. Tunnen oloni erityisen laiskaksi, silla talla viikolla ei ole kuntosali tullut kysymykseenkaan ja ulkona liikkuminen on ollut riskialtista. Toivon paasevani laskemaan noussutta stressitasoani tana viikonloppuna.

Lounaan jalkeen Suomen puhelimeni soi ja Iilkka-lehdesta soitettiin. He halusivat haastatella minua Sandyyn liittyen ja miten olin itse myrskyn kokenut nain niinkuin suomalaisin silmin. Saa nahda saanko yhtaan valitettya fiilista puhelimen valityksella sinne Suomeen asti! J

Iltapaivalla lahdimme Laran ja lasten kanssa elokuviin. Olen joutunut huomaamaan, etta kun viettaa monta paivaa putkeen monen yhta “aktiivisen” lapsen kanssa, saattaa joutua venyttamaan huumorintajunsa rajoja. Vietamme nyt toista paivaa isovanhempien katon alla, eika se nayta muuttavan lasten kaytoksessa mitaan. Yha odotetaan, etta kaikki tapahtuu heidan mielensa mukaan. Onneksi Nana ei kuitenkaan anna sen menna liian pitkalle. Elokuvareissulla jouduimme molemmat Laran kanssa puuttumaan lasten royhkeaan ja itsekkaaseen kaytokseen, mutta siita selvittiin.

Paivalliseksi saimme aitoja italialaisia lihapullia ja pasta tomaattikastikkeessa. Ai etta oliko hyvaa? No kylla piru vie oli! Paatimme jaada aloillemme viela toiseksi yoksi, silla talomme Armonkissa on yha kylma, pimea ja ilman sahkoa. Toivomme, etta viikonlopun aikana jotain tapahtuisi sahkotilanteessa, mutta monet puhuvat etta katko voisi jatkua viela toisenkin viikon. Vaikka se turhauttaa, pakotan itseni miettimaan niita ihmisia ja perheita, joilla ei ole kotia ollenkaan, mihin palata. Ei voi kun rukoilla, etta pahin olisi nyt takana pain ja tasta ei olisi suunta kuin ylospain.

 

DAY 6                    3. Marraskuuta

Tallaisten toivottavasti “once in a lifetime” –kokemusten keskella paivat alkavat helposti sulautua yhteen ja muistuttaa toisiaan. Paivat kulkevat samalla kaavalla, yrittaen tappaa aikaa ja odotellen uutisia sahko- ja vesitilanteesta.  Tama paiva on ollut melkein kopio eilisesta; herattyani valmis kahvi odottamassa, aamupaivan reissue leikkipuistoon ja lammin kotitekoinen herkkukeitto osottamassa lounaaksi. Loppupaiva onkin mennyt kirjoja lukiessa ja lapsia viihdyttaessa.

Talla hetkella host vanhempani, David, Nana ja Poppy istuvat poydan aaressa keskustellen vanhasta tarinasta, josta jokaisella on tetysti omat vahvat mielipiteensa ja muistikuvansa. Koko tilanne vie minut hetkeksi oman perheeni illanistujaisiin, joista ei kiivasta keskustelua ja naurua puutu! :D Ihana huomata miten samanlaisia piirteita kahden eri maailmani valilta voi loytya.

 

DAY 7                    4. Marraskuuta

Taydet 7 paivaa sahkottomyytta Armonkissa and counting. Kun on viettanyt kolme lamminta yota Nanan hoivassa, melkein pasi unohtumaan milta kylma ja pimea talo tuntuu. Joka paiva pimeydessa kysyy itseltaan, kuinka kauan tata enaa jaksaa? Ensimmaiset paivat menivat kivuttomasti, mutta joka paiva kun sahkoja ei kuulu ja petty aina uudestaan, niin se alkaa kaymaan mielelle raskaaksi. Sitten koittaa taas aamu, eika tilanne vaikuta enaa niin toivottomalta.

Melkein taysi viikko on kulunut sahkojen menemisesta, ja arki ennen sita tuntuu kuin toiselta ajalta. Normaalit paivat, jotka joskus tuntuivat niin puuduttavilta, muistuvat mielessa nyt lampimina ja huolettomina. Silloin suurin huoleni oli, kuinka nopeasti saan lapset laksyjen pariin koulun jalkeen. Nyt sen sijaan arvojarjestykseni tuntuu muuttuvan joka paiva.

Valoisiakin puolia on sahkottomyys tuonut esille. Jollain kieroutuneella tavalla tunnen  itseni nyt enemman osaksi perhetta kuin ennen. Ehka sen on tehnyt yhdessa vietetty aika ilman taukoa, silla se tuntuu olevan helpoin ja luontevin tapa oppia uusia puolia ihmisista. Tilanne pakottaa sopeutumaan ja tahan asti se on kuta kuinkin toiminut vaikka lapsille pitaa jatkuvasti muistuttaa ettei se oma napa ole aina se tarkein.

Sahkottomyydessa ja internetittomyydessa on ollut myos se hyva puoli, etta se on jattanyt (pakottanut…) aikaa kirjoittamiselle. Online-kurssimme yksi suuritoisimmista tehtavista on kirjoittaa kokonainen artikkeli tai yksi luku mahdollisesta tulevasta kirjastamme. Koska kirjaidea on pyorinyt mielessani nyt jo muutaman kuukauden, paatin kirjoittaa luvun keskelta tarinaa. Olen aina ammentanut kirjoituksiani omista kokemuksistani, utta tama oli ensimmainen kerta kun sanojen ulos saaminen tuotti todellista vaikeutta. Ei siksi, etten olisi tiennyt mita kirjoittaa. Vaan siksi, koska tietyt kirjoitetut kohdat minun oli elettava uudestaan saadakseni oikean tunteen esille. Mutta kun olin valmis, huomasin taas ppineeni tsestani jotain uutta. Aivan kuten olen oppinut itsestani enemman naina viitena kuukautena kuin koko elamani aikana ennen tanne lahtoani.

Sunnuntain jalkeen paatin olla kirjoittamatta enaa paiva kerrallaan, vaan annoin ajan kulua ja koota viimeisten sahkottomien paivien tapahtumat yhteen. Maanantaina lapset palasivat kouluun ja mina paasin viimein takaisia salille! Tapahtumat eivat kuitenkaan menneet aivan suunnitelmien mukaan, kun selkani ei suostunut tauon jalkeen enaa yhteistyohon. Toivon niiden ongelmien katoavan kun paasen taas rutiiniin. Oli ihana paasta ulos talosta ja saada omaa aikaa taas itselle!
Lara kertoi paivan aikana, etta paasisimme viettamaan yomme tuttavaperheen kotiin niin kauaksi aikaa, kun sahkomme olisi poissa. Ensimmaisena iltana istuimme aikuisten kanssa keittiossa kun lapset lauloivat kurkkunsa kaheiksi, ja perheen aiti tarjosi minulle viinia. Perheen isa, joka tietaa etta olen Suomesta, rauhallisesti paatti siihen todeta "she's from Finland, she only drinks vodka" ja kertoa erilaisista viinoista jotka han oli Euroopasta aikoinaan tuonut.
Paivat kuluivat nopeasti lasten ollessa koulussa, ja iloisen uutisen saimme keskiviikkoiltana kun Steve soitti talosta etta sahko on tullut takaisin. Torstaiaamuna paasimme siis lampimaan taloon ja aloitimme sopeutumaan taas normaaliin elamaan.
Nain muutama paiva sahkojen palautumisen jalkeen paivat ovat palutumassa kunnolla normaaleiksi, mutta en silti halua unohtaa tata aikaa ja mita se minulle opetti. Aina sita sanoo itselleen, ettei enaa ikina ota asioita itsestaanselvyyksina, mutta jotenkin asioiden palattua normaaliksi aikaisemmat lupaukset tuppaavat unohtumaan. Toivon, etta tama pysyisi muistissani vahvana viela niin pitkaan, etta osaisin jatkaa elaman pienimpienkin asioiden arvostamista.

Don't let the world change you

Whoah, tulipa tuossa huomattua kuinka kauan siita on kun viimeksi olen kunnolla kertonut naiden nurkkien tapahtumista. Suurimman osan ajastani ja postauksistani olen kayttanyt oman mieleni rauhoittamiseen ja sekavien(alyttomienkin joskus) ajatusten jarjestelyyn. Sitten muistan, etta aloitin taman blogin kirjoittamisen juuri siksi, etta kiinnostuneet voisivat lukea elamastani New Yorkissa taalta kasin. Pyydan siis anteeksi, lyon vetoa etta jokainen tapahtuma taalla paikan paalla on moninkertaisesti mielenkintoisempi kuin vuoristoratana viilettavat ajatukseni. Joten asiaan…

Erittain suuri miinus kirjoittamatta jattamisessa on se, etten enaa muista mista olen kertonut ja mista en. Voisin sen tottakai aikaisemmista postauksistani tarkistaa, mutta talla hetkella istun Starbucksissa koneeni kanssa kuin Carrie Bradshaw konsanaan. Joten nyt mennaan taysin muistin pohjilta, toivottavasti se ei nyt minua peta.

Muistaakseni lopetin viimeksi tapahtumat siihen, kun olin ystavani Petran kanssa lahdossa viettamaan kahden paivan juhlintaputkea. Ja mika putki se oli! Seikkailumme vaativat tassa vaiheessa pienta sensurointia, mutta sanottakoon etta viina virtasi, muistikuvat loppuvat perjantaina kello kahteen yolla ja aamulla saatoimme nayttaa aika halvoilta ilotytoilta. Se alkaa olemaan tuolla Manhattanin aamussa ja aika tuttu tunne! Lauantai ei kuitenkaan jaanyt yhtaan tylsemmaksi. Kun olimme keranneet itsemme perjantain jaljilta, lahdimme uudestaan cityyn ja loppujen lopuksi matkasimme Long Islandin(taksimatka 155$...) kautta Queensiin ja tarina kertoo etta loysimme loppujen lopuksi tiemme myos kotiin. Petollista tavaraa tuo Kahlua!

Nyt kun oikein tarkasti muistelen, niin eipa taida olla kesan jaljilta yhtaan rauhallista viikonloppua pelkastaan taalla kotona. Ja siina taitaa olla myos syy siihen miksi nykyaan koko ajan tuntuu etta rahat meinaa loppua :D Siita ei voi syyttaa ketaan muuta kuin minua itseani!

Aika taalla siis kuluu niin normaalisti kuin mun elama Suomessakin, toita ja huvia. 5 kuukautta tayttyy ensi sunnuntaina mutta silti joinakin paivina yha tuntuu silta kuin olisin vasta juuri lahtenyt Suomesta. Toisaalta Suomen ajan muisteleminen tuntuu joka kerta oudommalta, koska olen onnistunut juurruttamaan itseni nyt tanne. Juuri eilen jutellessani aitini kanssa skypessa nain lapsuudenkotini taas pitkasta aikaa, ja kuinka oudolta se naytti! Vaikka jokainen tavara ja huonekalu oli tasmalleen samoilla paikoilla kuin lahtiessanikin, tuntui koko kuva jotenkin vieraalta. Onko mahdollista, etta melkein viidessa kuukaudessa voi ihmisen mieli muuttua/erkaantua niin paljon jostain niin tutusta? 

Olen muutenkin tullut paljon miettineeksi tuota "muuttumista". Tiesin sen jo ennen tanne lahtoani etta tama aika ja paikka tulee muuttamaan minua, en kuitenkaan olisi uskonut etta nain radikaalisti mita olen tullut itsestani jo nyt huomaamaan. Joo, hiusvarini on muuttunut jo muutamaan kertaan, mutta se ei ole mikaan yllatys. Vaatetyylini on myos erilainen, silla Suomessa oli aina yhta suuri yllatys kun jaksoin kavella korkkareilla kauemmin kuin kaksi tuntia. Arvaan, ettei suurin osa tutuistani tunnistaisi minua jos kavelisin nykyisella tyylillani vastaan kadulla. Naista asioista en kuitenkaan ole huolissani, nuo eivat loppupeleissa merkitse. Enta ne asiat, joihin taalla tottuu mutta ovat Suomessa toisin? Asiat otetaan itsestaanselvyyksina, tilanteisiin suhtaudutaan ylimielisesti ja oma napa on aina se ensimmainen huoli. Inhottaa ajatella etta palaisin takaisin Suomeen omaan elamaani juuri sellaisena ihmisena joita olen yrittanyt koko elamani valttaa.

Kaikkien naiden synkkien ajatusten keskelta kuitenkin aina jollain tavalla paasen niihin hyviin piirteisiin, jotka haluaisin uskoa taalta loytaneeni. Nykyaan osaa arvostaa omaa kasvatustani ja juuriani, mista tulen ja miten minut on kasvatettu. Ymmarran, miten suuri osa silla on ihmisen elamassa ja miten paljon se vaikuttaa siihen, millainen ihminen sinusta tulevaisuudessa kasvaa. Olen oppinut myos itsenaisemmaksi kuin olisin ikina uskonut olevan mahdollista. Luulen, etta se alkoi ja vuosi sitten kun aloitin hakuprosessin au pairiksi. Tietenkin voit halutessasi viettaa elamasi aina turvautuen muihin, antaen laheistesi hoitaa jokaisen tilanteen ja ongelman puolestasi, mutta onko se todellakin se tyyli jolla haluat oman elamasi elaa? Loppujen lopuksi jokainen on tassa maailmassa yksin, riippumatta siita kuinka laheinen olet perheesi ja ystaviesi kanssa. Rakastan perhettani ja laheisiani enemman talla hetkella kuin koskaan ennen, mutta tiedan etta elamani ei pyori muiden ihmisten kautta. Elamaa on opittava pyorittamaan itse, omien kokemusten ja virheiden kautta. Miten voin ikina kuvitella olevani tyytyvainen elamaani, jos en opi ensin luomaan sita itse?

What if I had never met you?

Viimeisin viikko on ollut taynna hetkia, kun ikava perhetta ja ystavia on tuntunut rankimmalta. Ne on niita pienia muistutuksia siita "entisesta elamasta", joka ei enaa taman seikkailun jaljilta tule ikina olemaan samanlainen. Pelkka ystavan kuvan nakeminen tai tutun, yhteisen laulun kuuleminen voi tuoda paljon ihania muistoja mieleen. Niina hetkina kiitan Luojaa etta paasen ikavanhetkia pakoon aina kuntosalille kun sita haluan. Silloin talloin se on ainut hetki koko paivassa, kun tunnen olevani paikassa jossa pystyn hallitsemaan tilannetta eika kaikki tama ymparillani tunnu niin suurelta ja painavalta.

Aloitin elamani ensimmaisen online-kurssin eilen. Kurssin nimi on "travel writing", ja perusideana kurssilla on antaa valmiudet parempaan kirjoittamiseen ja antaa uusia nakokulmia matkustamisesta kirjoittamiseen. Pystymme keskustelemaan ja jakamaan kirjoituksiamme muiden kurssilaisten kanssa chat-sivustolla. Ensimmainen assignment kulkee nimella Your favourite place in the whole world. Yksinkertaisuudessaan meidan on siis kirjoitettava 50-300 sanan juttu lempipaikastamme ja saada lukija tuntemaan yhta vahvasti kuvailemastamme paikasta kuin me itse. Ensimmainen ajatukseni oli "Tamahan on helppo! Aion kirjoittaa..." ja siihen ajatus katkesi. Niin, mika on lempipaikkani koko maailmassa?

 

Loogisesti ajateltuna lempipaikkasi on yleensa semmoinen, mihin aina palaat ja vietat mahdollisesti paljon aikaa. Toisaalta lempipaikkasi voi olla se, missa olet kerran elamassasi kaynyt etka voi kunnolla levata ennen kuin paaset sinne takaisin. Yritin kaivella mieltani ja odotin etta ideat ja inspiraatio iskisivat minuun nopeasti ja taydella teholla. Turha kai sanoa etta niin ei todellakaan kaynyt. Aloitin ajatuksieni analysoimisen(mika on tunnetusti aina se vaara ratkaisu) ja yritin miettia paikkaa, missa olen ollut onnellisimmillani. Muistot virtasivat mielessani, ja olin lahella jo alkaa kirjoittamaan ensimmaista koulutehtavaani. Tehtavan ohjeistuksissa neuvottiin miettimaan minutti tai pari valittua paikkaa. Milta paikka nayttaa, kuulostaa, tuoksuu, tuntuu. Parin minuutin jalkeen ymmarsin valinneeni vaaran lahestymistavan tehtavaan. Ymmarsin, etta kuvittelemani paikka ei tehnyt muistosta onnellista. Sen teki ihmiset siina paikassa ja muistoissa jotka paikkaan liittyivat.

Meilla ihmisilla on hullu tapa ottaa laheisimmat ishmiset ymparillamme itsestaanselvyytena. Yhdessaolo on niin luonnollista, etta harvoin sita pysahtyy miettimaan mika tekee juuri siita ystavyydesta niin tarkeaa ja korvaamatonta. Mutta kun lahdet pois, sanotaan nyt vaikka esimerkiksi meren toiselle puolelle, asiat saavat yllattaen(ja erittain odotetusti) taysin uuden nakokulman. Jokainen ihminen, ihmissuhde ja valinta tassa maailmassa johdattaa meidat juuri siihen paikkaan, missa olemme juuri talla hetkella.

 

Kun ajattelen ystaviani ja perhettani Suomessa, yllatyn joka kerta miten olen voinut loytaa niin paljon ihania ihmisia ymparilleni. Jokaisen kanssa olemme erilaisia, mutta loppujen lopuksi jokin kummallinen yhteinen naru sitoo meidat yhteen.

Olen jo aikaisemmin sen sanonut, etta osa minusta uskoo vahvasti kohtaloon. Tassa tapauksessa olen varma siita, silla nama asiat eivat voi olla sattumaa. Joidenkin ihmisten on vain ollut aina tarkoitus astua ja olla osa elamaasi. Ei sen takia, etta tilanne tai ymparisto pakottaa, vaan sen takia etta yhdessa oleminen tuntuu oikealta eika toisen seurasta ole ikina kiire pois.

 

Jokaiselle rakkaalleni kotona

I love you. I miss you. I'll see you soon.

 

PS.

Jottei tama nyt taas menisi liiaksi vakavuuksiin, paatin lisata loppuun ajatuksia, jotka kuvaavat liiankin osuvasti minua ja ystaviani :D Enjoy!

 

 

 

 

 

Always say "Yes" to an adventure

Mika siina on, ajan muutenkin kuluessa nopeasti, etta lomaviikko tuntuu menevan triplanopeudella? Lomailin yhden viikon viime viikolla. Yksi viikko ilman vastuuta, velvollisuuksia ja muita ihmisia talossa. Lomani alkoi lauantaina kun perhe lahti lomalle, ja itse suuntasin Petran kotiin. Teimme perinteisen viikonloppureissumme New York Cityyn, ensimmaisena suuntasimme Latitudeen 47th Streetin ja 8th Avenuen kulmaukseen. Bouncer ohjasi meidat heti sisaan astuttuamme ylos kattoterassille happy houria viettamaan margaritoja nauttien! Ilta kului leppoisasti humalakayran ja hauskanpidon suoraanverrannollisesti noustessa. Kuten aina edellisinakin viikonloppuina, paadyimme 230 Fifth nightclubiin ja kuin filmitahdet sujahdimme sulavasti pitkan jonon ohi ja suoraan kattobaarin asiakkaiksi. Illan aikana tuli kaytya tuliset keskustelut True Bloodista, kaaduttua komeasti portaat alas ja paadyttya laheisen hotellin sohvalle, jolta sitten aamulla kello kymmenen krapulapaissani herasin. Hiljaisesti livahdettuamme Petran kanssa hotellista ulos nautimme aurinkoisesta sunnuntaipaivasta Manhattanilla eika hienoinen paansarky enaa tuntunut niin pahalta.

Lomaviikkoni aikana vietin aikaa kuntosalilla, kokatessa ja hupskeikkaa, shopatessa. Maanantaina nain myos uusimman Dark Knightin. Pakko myontaa, etta olin hieman skeptinen silla elokuvaa on nostatettu niin paljon, mutta nahtyani leffan ymmarran miksi. Olihan se nyt aivan mahtava!!
Keskiviikkona tapasin myos laheiseen kaupunkiin tulleen suomalaisen tyton, Jennyn. Suomen puhumunen tuntui aluksi hassulta, kuin olisi yrittanyt puhua uutta kielta, mutta muutaman minuutin jalkeen alkoi puhe luistaa ja juttuahan meilla riitti! Tuntui ettemme ehtineet kuin raapaista pintaa kun minun jo piti lahtea, mutta onneksi aikaa on paljon jaljella ja onni on asua nain lahella toisiamme.
Perjantaina istuessamme jalleen Petran kanssa junassa kohti Grand Centralia, tapasimme yhden herrasen joka esitteli meidat serkulleen ja yhdessa lahdimme East Villageen. Joimme muutaman drinksun yhdessa, joiden jalkeen lahdimme Petran kanssa jatkamaan iltaa kantapaikaksemme tulleeseen 230 Fifth nightclubiin.
Yksi asia on tullut selvaksi naiden kolmen kuukauden aikana jotka olen taalla viettanyt; tulet joka kerta tapaamaan uusia, parhaassa tapauksessa mielenkiintoisia ihmisia, et voi valttya silta. Ja viela kun seuranasi on herra Alkoholi, huhhuh! Good luck with that.

Perhe tuli takaisin kotiin lomaltaan sunnuntaina, ja vietimme illan yhdessa katsoen juuri dvdlle ilmestyneen The Hunger Games -elokuvan. Lindsey hyppasi heti sisaan tultuaan syliini, ja sydameni suli aivan taysin. Ja kun David viela totesi muutama hetki ennen elokuvan katselua "Veera can you stay here for two years", olin taysin sulaa vahaa.

Seuraavana paivana Davidin sanat pyorivat koko ajan mielessani. Ensimmaisten kahden kuukauden aikana olin satavarma etta tulisin yhden vuoden jalkeen takaisin kotiin, mutta tama kolmas kuukausi on muuttanut ajatusmaailmani taysin. Olen saanut elamani jarjestykseen taalla, tiedan oman paikkani ja juuret ovat kasvaneet jo nain lyhyen ajan jalkeen kiinni tahan maahan. Suomi on ihana paikka, se on kotini, mutta juuri talla hetkella siella ei ole mitaan joka pakottaisi minut takaisin yhden vuoden jalkeen.
Talla hetkella paatoksen tekeminen tuntuu kuitenkin niin kaukaiselta, etta sita on loppujen lopuksi turha murehtia viela. Tarkeinta on nauttia tasta hetkesta, enko ole juuri sita itse taalla toitottanut.

Tanaan aloitamme Petran kanssa ensimmaisen tuplajuhlintaviikonlopun Manhattanin vilskeessa. Maanantaina aion maistella elamani ensimmaista kertaa sushia. Aloitan opiskelun muutaman viikon sisalla. Siina muutama syy miksi elama maistuu talla hetkella pretty damn good!

Work hard, play hard

Viimeisimman heikon hetken jalkeen paatin etta nyt on aika kertoa miten elama taalla sujuu ilman turhia emotionaalisia purkauksia tai muita tunteellisia lisayksia. Pelkkaa faktaa ja muutama hauska tarina!

Aivan kuten host familyni aikaisempi au pair minulle ennusti, on aika kulunut aivan uskomattoman nopeasti! Kolmen viikon kuluttua lapsilla alkaa taas koulu, ja silloin paivat kuluv at viela nopeammin. Kesa on kulunut lapsilla erilaisilla leireilla ja joka viikko on ollut erilainen. Suunnitelmat voivat muuttua monta kertaa paivan aikana, ja kun siihen lisataan lasten omat mielipiteet ja ah niin ihanan teini-ian vaikutukset, minun taytyy olla koko paiva varpaillani ja valmiina vastaanottamaan jokainen muutos. Joka ilta on siis ihana paasta omaan huoneeseen, laiskotella ihanalla isolla sangylla ja katsoa ihanaa The Big Bang Theorya kolmattakymmenetta kertaa. Ah the life!


Kun arkipaivat kuluvat lasten menojen mukaan, on viikonloput mahtava viettaa ilman aikatauluja, saantoja ja velvollisuuksia. Rankat tyot, sitakin rankemmat huvit! Eniten olen viettanut aikaa slovakialaisen Petran kanssa, jonka tapasin toukokuisessa perehdytyksessa. Olemme olleet viettamassa iltaa ulkona kaupungissa monet kerrat, ja useasti iltoihin sisaltyy aikamoista juhlintaa. Ystavat tietaa miten siina kay kun tama tytto saa shottilasin nenansa eteen...

Syntymapaivani oli viikko sitten sunnuntaina. Olimme juhlimassa minua edellisena iltana Petran kanssa Manhattanin yoelamassa. Aloitimme illan kantabaarissamme nimelta Social, jossa joimme uskomattoman hyvia vaahtokarkkicosmoja! Illan edetessa joimme myos muutaman drinkin(shotin) lisaa, ja ennen puoltayota otimme taksin kohti 230 Fifth -nimista clubia. Jos jollain on suunnitelmissa matka New Yorkiin, se on nightclub jossa on pakko kayda! Laittoman hyvannakoisia bouncereita ja securityheppuja, hissilla ylimpaan kerrokseen jossa on sisabaari ja tanssilattia, portaat ylos ja eteen avautuu suora nakoyhteys Empire State Buildingiin. Pimeana ja lampimana kesailtana koko kaupunki valoineen sun ulottuvilla, ja taas se "Dear God I love life"-tunne ilmaantuu.
Tapasimme siella myos tuttumme kaupungista, jonka kanssa vietimme jatkoja kera vesipiipun ja chat rouletten. Hauska fakta, tuo chatti kuulostaa maailman hauskimmalta idealta kun joku sita ehdottaa, mutta loppujen lopuksi paadyt pidattelemaan oksennusta kun ruudusta sua tuijottaa iso, rasvainen vanha ukko kasi housuissa. Parhaimmassa tapauksessa siis nailla henkiloilla oli vaatteet paalla. Yksi hauskimmista muistoista kuitenkin liittyy tahan rouletteen, kun ruutuun pomppaa ihan ilmetty Ashton Kutcher kavereineen! Emme tietenkaan ole varmoja oliko herra itse kuumaKutcher, mutta vahintaan taysi kaksoisolento meita tuijotti!


Oh I wish...

Suunnitelmissa oli valvoa koko yo ja aamun sarastaessa haukata aamupalaa Tiffanyn putiikin edessa, mutta rankan illan jalkeen molemmat halusimme vain paasta nukkumaan. Lahdimme takaisin kotia kohti aamujunalla 6:30, ja tapani mukaan tottakai otin pikkutorkut naisellisesti kahdella penkilla rohnottaen. Seuraava paiva oli tukahduttavan kuuma, kuten koko kesa taalla on ollut. Krapulapaivina on tapana tuntua etta jokainen murhe ja tunne iskee juuri samalla hetkella ja voimakkaimmalla tavalla. Huono-oloisen sunnuntain kuitenkin pelasti ihana syntymapaivaillallinen, jonka mina ja perheen keskimmainen poika saimme tuplasynttareidemme kunniaksi. Grillausta, lahjoja, ihanat ihmiset ymparilla ja KAKKUA! Niista on taydellinen syntymapaivan ilta tehty.

Viikko meni taas nopeasti, ja yhtakkia oli taas lauantai. Petran kanssa otimme kello yhdeksan junan ja tapasimme kaupungissa pari herraa, joihin tutustuimme edellisena viikonloppuna Socialissa. Paadyimme Latitude -baariin, jossa aloitimme iltaa talla kertaa margaritoilla. Herrasmiehet tietysti tarjosivat jokaisen siemauksen! Latitudesta lahdimme etsimaan tanssipaikkaa, ja paadyimme Manhattanin East Sideen. Pieni clubi, mutta sitakin enemman ihmisia ja musiikki oli huippuluokkaa. Illan kuluessa ja baarimikon tarjoamien jekkupaukkujen jalkeen paatimme jatkaa iltaa 230 Fifthssa. Kello oli siina vaiheessa jo yli aamukahden, eivatka bouncerit tahtoneet paastaa meita enaa sisalle. Muutaman hymyn ja suostuttelevan sanan jalkeen paasimme kuitenkin livahtamaan sisaan.

Neljan aikoihin, kun paasimme takaisin maan kamaralle, lahdimme parin uuden tutun kanssa yopurtavalle korealaiseen paikkaan. Ja ruoka oli aivan mahtavaa! Tata rakastan tassa paikassa, joka kerta kaupunki yllattaa ja kellonajalla ei ole valia. Lapi yon on jotain meneillaan!

Kun tanaan istuin taksissa kohti Grand Centralia, huomasin ihmisia olevan tavallista enemman liikenteessa ja taksikuski kertoi minulle kaupungissa olevan jonkinlainen dominikaanien paraati. Koska koko 6th Ave oli suljettu, taksi jatti minut muutaman korttelin paahan Grand Centralista. Kun kuitenkin kavelin katuja pitkin, tajusin etten paase mitenkaan 6th Avenuen lapi juna-asemalle. Siina mina sitten olin, suomalaisena krapulapeikkona korkkarit kadessa ja silmat ristissa iloisten paraatilaisten keskella. Seriously?? Loppujen lopuksi ymmarsin kavella metroille ja alittaa katuja sita kautta. Olin kotona omassa sangyssani viidelta iltapaivalla. Mika paiva!

Kuten tuli todettua, kaupungissa tapahtuu koko ajan. Kun joka paiva sinne on kuitenkin mahdotonta lahtea, paatin liittya laheiseen kuntosaliin Armonkissa paivien taytteeksi ja kaiken syomisen vastapainoksi. Salille on ihana paasta aamulla aloittamaan paiva tai illalla purkamaan paivan stressit pois jos lapsien kanssa on hermot kirealla. Hauskoja ryhmaliikuntatuntejakin loytyy, esimerkiksi Bosu body blast puolipalloilla ja Trampolinen interval pienilla trampoliineilla hyppien. Paras tapa saada ajatukset hetkeksi pois todellisuudesta!

Tulipa siina taas paivitettya tapahtumia. 12 viikkoa on takana, 40 edessa. Viime viikolla postilaatikkoon kolahti halloweenasu-katalogi, ja silloin ajankulu viimeistaan iski. Kohta on syksy, lapset aloittavat taas koulun ja olen itsekin yrittanyt loytaa laheisesta community collegesta kiinnostavia kursseja. Laiska kun olen, en ole saanut asiaa alulle. Hiljaa hyva tulee, toivotaan.



All I am

Mietin kaksi kuukautta miten saisin päästäni pois ne sanat jotka aion tänään kirjoittaa. Ensin asiat myllersivät mielessäni ilman tarkkaa ideaa, mutta ajan kanssa tietyt ajatukset ja tunteet muodostuivat yksinkertaisiksi lauseiksi ja kysymyksiksi.
Minulle on aina sanottu, ja olen itsekin sanonut sitä muille, että asioista puhuminen helpottaa huomattavasti. Ja jos et pysty asioista puhumaan, kirjoita ne. Viime aikoina minun on kuitenkin ollut vaikeaa saada ajatuksiani oikealla tavalla kirjoitettua, elämästäni täällä kertoessani tai kirjoittaessani tänne. Nyt yritän ottaa sen ajan, jonka tämä teksti ansaitsee, ja tyhjentää joka sanan joka mielessäni pyörii tähän kirjoitukseen.

Kun tammi-helmikuun vaihteessa sain varmuuden lähdöstäni Yhdysvaltoihin, aloitin henkisen valmistautumisen matkaa varten. Miten tahansa asiaa katsoo, vuosi on loppujen lopuksi pitkä aika ja minulla on taipumus ylianalysoida asioita, tunteita ja tekoja aivan liikaa. Teen niinsanotusti kärpäsestä härkäsen. Koko kevään ajan siis hoin itselleni ja muille etten halua aiheuttaa itselleni yhtään syytä haluta jäädä Suomeen tai yhtään syytä haluta tulla takaisin Amerikan vuoteni aikana. Tietenkään asiat eivät mene ikinä niinkuin suunnittelee, ja kuten ystäväni osuvasti sanoi, ei tämä olisi minun elämäni jos jotain tämmöistä sattuisi.

 En ole maailman paras henkilö ottamaan asioita tosissani ja monen vuoden ajan olen yrittänyt pitää uusia ihmisiä tarpeeksi loitolla. En halua nyt aiheuttaa väärinkäsityksiä, tykkään tutustua uusiin ihmisiin ja uuden oikean ystävän löytäminen on aina yhtä ihanaa ja palkitsevaa. Se vaan ottaa aina sen oman aikansa ennenkuin osaan avata henkisen kuoren muille. Siksi oli siis yllätys itselleni kuinka helposti joku voi päästä niin nopeasti ihon alle, nähdä suoraan sen kuoren läpi ja ymmärtää minua paremmin kuin minä itse.

Paljon tuli sanottua ja paljon jäi sanomatta. Henkilökohtaisesti minusta on tuntunut koko tämän ajan että niin paljon jäi sanomatta, koska jos olisin tiettyjä asioita sanonut ääneen, olisi se viimeistään tehnyt niistä totta. Enkä voinut lähteä vuodeksi pois jättäen sitomattomia solmuja taakseni. Siitä on kuitenkin aikaa kun joku on saanut mun niin tarkoin varjeleman suojakerroksen täysin pois paikoiltaan, enkä ole osannut suhtautua siihen niinkuin viisas henkilö olisi. Päinvastoin, olen vellonut muistikuvissa ja kerrannut tapahtumia mielessäni, mikä on juuri se mitä lupasin olla tekemättä. Tunnen kuinka naiivi, draamahakuinen pikkulapsi yläaste- ja lukioajoilta alkaa nostaa päätään, enkä halua olla se henkilö enää. Haluaisin uskoa että olen kasvanut ulos niistä ajoista.

Myönnän, että tiesin jo ennen lähtöäni, etten ollut päässyt asiasta yli vaikka niin muille niin väitin. Ylpeyteni ei halunnut myöntää, että jokin muu voisi tuntua tärkeämmältä kuin monivuotinen unelma. Tilanne tuntui epäreilulta jokaisella mahdollisella tavalla. En voinut piilottaa tapahtumia mielestäni kokonaan pois, enkä voinut pyytää vuoden kestävää odotusta. Niimpä päädyin "Kaikki hyvin" -vaihtoehtoon. Lähdin hymyssä suin meren toiselle puolelle vaikka tiesin miten vaikeaa asioiden unohtaminen minulle on. Pakotin itseni elämään unelmaa ja syyllisyydentunne painoi päälle, kun kokemuksista ei voinut täysin nauttia. Tämä on minun unelmani, hoin itselleni. Tätä minä halusin. Voiko yhtä unelmaa kuitenkaan elää kunnolla, jos osa sydämestä elää toista?

Monta vuotta olen elänyt "Pidän kaiken sisälläni ja toivon että asiat järjestyvät"-tyylillä. Joskus se tuntui oikealta tavalta elää, sillä niin ei ikinä voinut satuttaa itseään. Kun et aseta itseäsi alttiiksi, et myöskään ikinä saa siipeesi. Nyt kuitenkin ymmärrän, ettei elämä mene niin. Miten ikinä voit unelmoida saavasi kaiken mitä haluat, jos et ole valmis antamaan elämälle hieman takaisin? Tässä tapauksessa oman itsesi ja haavoittuvuutesi.
Tiedän, ettei mitään olisi välttämättä tapahtunut jos en olisi ollut lähdössä pois, ja I'm fine with that. Tiedän myös, että on mahdollista että olen yksin näiden ajatusteni kanssa. Senkin faktan kanssa olen sinut. Jollain tavalla teen tämän myös itseni takia, jotta saan oman elämäni kevyemmäksi. Hahhaa, sieltä se itsekkyys taas paistaa, yhä edelleen.
En halua aiheuttaa syyllisyydentunnetta, se ei todellakaan ole tarkoitukseni. Olen väsynyt miettimään jokaista tekoani ja sanomistani muiden ihmisten kautta. Elämä tapahtuu juuri tällä hetkellä, enkä halua käyttää enää yhtään hetkeä siitä valehtelemalla itselleni etten oikeasti välitä, kun oikeasti tiedän välittäväni ja paljon.
Joku voi minut tuomita tämän perusteella, joku voi saada päivän huumoriannoksensa tai jotain muuta vastaavaa, mutta suoraan sanottuna se ei minulle edes kuulu mitä muuta tästä ajattelevat.
All in all, tässä on suurin piirtein kaikki mitä halusin sanoa. Vuosi on pitkä aika katua jotain mitä et voi tällä hetkellä muuttaa. Elä hetkessä ja aika ei yhtäkkiä enää tunnu niin pitkältä.

The difference between realities

Perjantai 13. sai viime viikolla aivan uuden merkityksen! Koskaan ennen en ole moisiin hömpötyksiin uskonut, mutta viime perjantai iski totaalisesti vasten kasvoja ja pakotti uskomaan hieman yliluonnolliseen.

Jos joku muu on onnistunut riuhtaisemaan imurilla kaihtimet kokonaan irti ikkunasta ja saamaan ne samalla liikkeellä rikki, niin se henkilö tuntee mun tuskan. Imurointi on muutenkin järjettömin ja typerin keksintö maailmassa, mutta se ei riittänyt tuona epäonnen perjantaina. Aivokapasiteettini ei ehtinyt edes kunnolla mukaan kun kaihtimien naru oli jo kietoutunut imurin sisälle. 5 minuuttia kului istuen lattialla vain tuijottaen aiheuttamaani sotkua.
Lupaavan alun jälkeen yritin unohtaa imuriepisodin ja siirryin lempipuuhaani, eli syömiseen. Epäonni kuitenkin seurasi, ja jollain ihmeen konstilla sain kattilasta kiehuvan veden kuumat höyryt kädelleni. Onneksi olin yksin talossa, sillä voimasanat olivat taas runsaassa käytössä. Muutaman viikon takaisen puhelinkatastrofin jälkeen(kännykkäni siis löytyi pesukoneesta putipuhtaana ja käyttökelvottomana) alkaa minusta tuntua siltä että sabotoin tätä huushollia yhtä tavaraa kerrallaan.

Joskus olen kuullut sanonnan, että Amerikassa kaikki on suurempaa. Kuten epäonnen päivä, iso oli myös 4th of July. Itsenäisyyspäivä, jolloin ilotulitukset ovat isommat kuin uutena vuotena. Juuri semmoisia, miltä ne kaikissa elokuvissa näyttävät. Jatkuva pauhu jatkui lähemmäs puolituntia, ja koko touhu huipentui arvattavaan valojuhlaan. Kun tunnet paukkeen rintakehässä asti ja valot vilkkuvat vielä tunti tapahtuman jälkeenkin silmissä, silloin tiedät kokeneesi oikeat ilotulitukset!

Mikä muu täällä meren toiselle puolella sitten on erilaista? Kun host momini kysyi tätä minulta parin viikon täälläolon jälkeen, välitön vastaukseni oli "lakanat". Voi niitä aamuja kun olen yrittänyt kiireessä selvittää lakanaa peiton ympäriltä, kun se on yön aikana mennyt täysin myttyrälle. Lakana on siis erillisenä peiton alapuolella. Nyt siihen on jo tottunut, ja varsinkin tällä hetkellä kun kesä ja helteet painavat raskaana päälle, olen kiitollinen siitä että peiton voi potkia pois ja nukkua paremmin pelkällä lakanalla.

Katuvalot! Niitä ei täällä juuri näy. On aina yhtä mielenkiintoista ajaa kotiin juna-asemalta illanvieton jälkeen, kun on pimeää ja ajovalot eivät yksinkertaisesti vain riitä. Tiet täällä ovat kiemuraisia, kapeita ja tasaisia alueita ei ole. Onneksi olen tunnettu varmasta ja turvallisesta ajotyylistäni. Ai en vai?

Tyypillinen talo Armonkissa, cool huh?

Yksi niistä seikoista, joihin olen täällä silmittömästi rakastunut, on asuinalueiden erilaisuus! Suomessa näkee paljon sitä, että samalla alueella on vieri viereen rakennettu monia taloja joista jokainen on lähes samanlainen. Täällä ei näe sitä ongelmaa, sillä jokainen talo on erilainen, niin uniikki että välillä autoa ajaessani on pakko hiljentää ja välillä jopa pysähtyä ihastelemaan ihmisten koteja. Pienemmistä, kotoisista vanhemman ajan amerikkalaisista kodeista suuriin, melkein linnamaisiin kartanoihin, alue jossa asun pitää sisällään molempia ja kaikkea siltä väliltä.

 Ihmisten ystävällisyys on ylitsevuotavaa ja jokapäiväistä luksusta. Joskus(yleensä aina) se menee yli ja alta paistaa luonnottomuus ja teeskentely, mutta kaiken sen korjaa muutamankin ihmisen aito kohteliaisuus ja ystävällisyys. Koska käyttäytymiskoodi täällä on olla näyttämättä omaa välinpitämättömyyttään muita ihmisiä kohtaan, tulee joka tilanteessa hymyillä ja kysellä kuulumisia, jotka joka kerta katetaan yhdellä tai kahdella sanalla. Joskus kuitenkin pelkkä teeskenneltykin ystävällisyys voi parantaa omaa päivää ja kääntää huonon asenteen hieman paremmaksi. Teeskentely kunniaan!!

Joinain päivinä selvästi huomaa, ettei edes se teeskennelty ystävällisyys ole kuitenkaan tarttunut lapsiin täällä. Silloin tällöin en tunne itseäni ihmiseksi, vaan useimmiten toimin naulakkona, pesurättinä, ruoka-automaattina tai monologin esittäjänä. Toisina hetkinä, joita tosin esiintyy harvemmin, tunnen itseni kaveriksi, roolimalliksi tai isosiskoksi. Lapset alkavat lähestymään teini-ikää, joten jokainen päivä pitää aloittaa ihan alusta ja kuulostella että milläs tuulella sitä tämä päivä vietetään. Mielenkiintoista eikä kyllästymään ehdi, kyllä, mutta joskus se käy mielen päälle. Kun jotenkin saisin iskotettua sen yksinkertaisen faktan, että joskus pelkkä 'kiitos' riittäisi, päivät helpottuisivat selkeästi. Kasvattaminen ei kuitenkaan ole täällä tehtävänäni, vai mitä?

 Elämä täällä on erilaista, kyllä. Viikot sisältävät hyviä ja huonoja päiviä, kyllä. Vaihtaisinko kokemusta mihinkään? Tällä hetkellä en. Mutta usko minua, niitä päiviä on esiintynyt kun olisin antanut mitä vaan jos olisin saanut olla kotona. Mutta tämä on nyt kotini, ja tämä hetki on elämäni. Päiväuni, josta tuli unelma. Unelma, joka muuttui todeksi. Ja tästä hetkestä lähtien, muistan kiittää siitä joka päivä.

Stuck in between

Mitäs ihmettä, kolme viikkoa vierähtänyt viime tekstistä niin nopeasti että ei voi ymmärtää! Nyt on siis aika ottaa hieman aikaa kiinni ja päivittää tapahtumia ja kertoa näistä hulluista hetkistä mitä on tullut täällä koettua.

In the middle of the mist
Kaksi viikkoa sitten lähdimme kahden kaverini, Petran ja Audreyn, kanssa bussimatkalle kohti Niagaran putouksia. Bussi lähti Chinatownista ja koko matka oli kiinalaisen järjestön toteuttama. Olimme joutuneet heräämään jo ennen aamuviittä, joten heti bussiin päästyämme nukahdimme kaikki katkonaiseen uneen.
Muutaman tunnin matkan taittamisen jälkeen itse herään siihen, kun tunnen kipua molemmissa polvissani. Taisi siinä muutama suomalainen voimasana päästä kun huomasin edessäni istuvan miehen selkänojan laskeutuneen voimalla suoraan jaloilleni. Äännähdykseni ei kuitenkaan saanut miehessä mitään reaktiota aikaiseksi, joten selkänoja jäi alas. Ensimmäisen pysähdyksen jälkeen palasin ennen miestä bussiin ja hihittelyn saattelemana nostin selkänojan pystyasentoon. Kun jatkoimme matkaa, valmistauduin työntämään vastaan jos mies yrittäisi temppuaan toistamiseen. Tottakai niin kävi, ja onnistuin estämään selkänojaa liikkumasta. Huomasin miehen ihmetyksen kun tuoli ei liikahtanutkaan ja Petran kanssa purskahdimme voitokkaaseen nauruun. Mutta samalla kun nauroin pää polvissa, päätti mies yrittää uudestaan ja suuremmalla voimalla. Tällä kertaa selkänoja laskeutui siis polvieni sijasta pääni päälle.
Kolmannella kerralla olin tarkkana. Psyykkasin matkan ensimmäiset kymmenen minuuttia pelkästään mieheen edessäni ja nostin polveni selkänojaa vastaan. Tasitelu alkoi ja kolmen yrityksen jälkeen päätti mies luovuttaa. HA!! Tyrmäys ja otteluvoitto!

Tuhlasimpas paljon aikaa ja tilaa tuohon tyyppiin, se siitä ihmisestä. Pitkän ja väsyttävän päivän jälkeen saavuimme viimein putouksille. Kello oli kymmenen ja kaikkialla oli pimeää, pelkät putoukset olivat valaistu monin vaihtuvin valoin. Se oli yksi niistä hetkistä kun tuntee maailman suuruuden ja oman pienuutensa. Pelkästään putousten reunalla pystyi tuntemaan niiden raskaan voiman ja kun kaikki se vesi pauhasi suoraan edessämme, jouduin ottamaan muutaman syvemmän hengenvedon. Uskomaton näky.

Pineapple bowl, 10$!

Hotellille päästyämme heitimme tavaramme huoneeseen ja Petran kanssa päädyimme hotellin baariin. Muutaman tujumman drinkin jälkeen olimme jo täysin valmiita astetta kovempaan juhlimiseen ja hotellin henkilökunnan avustuksella löysimme keskustasta kulmauksen, jossa oli baareja silmänkantamattomiin. Violetti apina oli selkeä suosikkimme!






Puolen tunnin aamu-unilla jatkoimme reissumme toiseen päivään, jonka vietimme pelkästään putouksilla. Pääsimmä veneeseen, joka vei meidät keskelle putouksia. Jos joku on joskus vertaillut parhaita krapulanviettokeinoja, voisin väittää että Niagaran putousten keskelle pääseminen ja veden tunteminen kasvoilla on aika lähellä listan kärkeä!
Mikä ei sitten toisaalta listalle pääse, on kuuma kahdeksan tunnin bussimatka takaisin New Yorkiin. Oli jo pimeää kun pääsimme takaisin ja jouduimme odottamaan junaa melkein tunnin. Päivä ei tuntunut loppuvan koskaan! Onnellisina huokaisimme helpotuksesta kun Audreyn kanssa pääsimme junasta pois ja näimme auton olevan paikallaan. Mutta päivä ei loppunu vielä siihenkään, vaan meidät toivotti tervetulleeksi neljä parkkisakkoa kauniisti liehumassa tuulilasissani. Sinne sujahti 100 dollaria!

Concretejungles were dreams are made of
Seuraavana viikonloppuna lähdimme viettämään sunnuntaipäivää Audreyn kanssa Manhattanille. Koko viikon kestänyt Gay Pride -tapahtuma huipentui sinä sunnuntaina koko 5th Avenuen läpi kulkevaan paraatiin. Sitä väriloiston määrää! Kaksi tuntia sujahti nopeasti kun katsoimme paraatia, monia värikkäitä ja koristeltuja lavoja jotka lipuivat ohitsemme ja ihmisiä jotka juhlivat vapautuneesti keskellä katuja, vapaana kaikista huolista mitkä voisivat vaivata. Sinä päivänä näin enemmän iloa, nautintoa ja vapautta kuin koskaan ennen.

Pride 2012

Kaikesta tästä pääsemmekin tähän viikonloppuun. Host familyni lähti koko viikonlopuksi pois keskimmäisen pojan turnaukseen, joten olen viettänyt aikaa yksikseni talossa. Perjantaina lähdimme Audreyn kanssa viettämään hänen viimeistä perjantaitaan Yhdysvalloissa(Audrey lähtee kotiin Ranskaan ensi tiistaina). Ensimmäisenä suuntasimme syömään Shake Shackiin, josta saa maailman parhaat hampurilaiset! Jouduimme jonottamaan ulkona puoli tuntia, niin paljon oli ihmisiä liikenteessä. Sinä iltana söin elämäni ensimmäisen juustohampurilaisen! En tiedä johtuiko makunautinto juustosta vai koko herkusta, mutta hyvää se oli.

Suunnitelmissamme oli viettää iltaa paikassa nimeltä McGee's, joka tunnetaan myös inspiraation lähteenä How I met your mother -sarjan McLaren's-pubille. Portsari oli kuitenkin liian virkaintoinen sinä iltana, joten vaihdoimme sijaintimme Kolmeen apinaan. Meillä on selvästi jokin yhteys näihin apinabaareihin. 

En tiedä onko Amerikassa drinkit tujumpia vai onko viina-aistini herkempi nykyään, mutta voe helevata kuinka juomat pistivät alussa irvistyttämään! Ainoa keino selvitä niistä oli siis juoda enemmän ja enemmän, mikä on tottakai aina viisas teko minulta. 

Viimeinen junamme lähti kahdelta, ja lähdimmä baarista hyvissä ajoin puoltatuntia aikaisemmin, tai niin ainakin luulimme. Päädyimme juoksemaan 15 korttelia, siis 15 KORTTELIA, Grand Centralille emmekä silti ehtineet junaan. Nujerrettuina jäimme odottamaan aseman aulaan kolmen tunnin päästä lähtevää junaa. osasimme kuitenkin kääntää tilanteen voitoksi, tapasimme monia hyvin mielenkiintoisia ihmisiä ja sain mm. koko elämäni kattavan ennustuksen ja luonneanalyysin. Mitään en siitä tietenkään muidsta, mutta se ei ole tässä nyt se pointti. Ilta oli hauska, sen kertoo pelkästään jo täysin mustunut ja paisunut pikkuvarvas ja jälleen kokoa kerännyt vasen nilkka. Kiitos NYC!

Paljon on tapahtunut, paljon on tapahtumatta ja aika kuluu koko ajan. Kuusi viikkoa täyttyy huomenna, ja ikävä takaisin kotiin alkaa helpottamaan. Tietty ajatus iski tajuntaani tässä viikko sitten; jos yritän pysyä koko ajan kiinni elämässäni Suomessa, elämäni täällä ei ikinä ala. Pyydän siis anteeksi jo nyt jos tulevaisuudessa en pidä paljon yhteyttä, ajattelen itsekkäästi omaa mielenterveyttäni. Mikään tästä ei tarkoita etten kaipaisi jokaista rakastani, yritän vain tehdä elämästäni täällä helpompaa. Kiitos jos taas jaksoit tekstin loppuun aj anteeksi jälleen oma outouteni. Ensi kertaan!