All I am

Mietin kaksi kuukautta miten saisin päästäni pois ne sanat jotka aion tänään kirjoittaa. Ensin asiat myllersivät mielessäni ilman tarkkaa ideaa, mutta ajan kanssa tietyt ajatukset ja tunteet muodostuivat yksinkertaisiksi lauseiksi ja kysymyksiksi.
Minulle on aina sanottu, ja olen itsekin sanonut sitä muille, että asioista puhuminen helpottaa huomattavasti. Ja jos et pysty asioista puhumaan, kirjoita ne. Viime aikoina minun on kuitenkin ollut vaikeaa saada ajatuksiani oikealla tavalla kirjoitettua, elämästäni täällä kertoessani tai kirjoittaessani tänne. Nyt yritän ottaa sen ajan, jonka tämä teksti ansaitsee, ja tyhjentää joka sanan joka mielessäni pyörii tähän kirjoitukseen.

Kun tammi-helmikuun vaihteessa sain varmuuden lähdöstäni Yhdysvaltoihin, aloitin henkisen valmistautumisen matkaa varten. Miten tahansa asiaa katsoo, vuosi on loppujen lopuksi pitkä aika ja minulla on taipumus ylianalysoida asioita, tunteita ja tekoja aivan liikaa. Teen niinsanotusti kärpäsestä härkäsen. Koko kevään ajan siis hoin itselleni ja muille etten halua aiheuttaa itselleni yhtään syytä haluta jäädä Suomeen tai yhtään syytä haluta tulla takaisin Amerikan vuoteni aikana. Tietenkään asiat eivät mene ikinä niinkuin suunnittelee, ja kuten ystäväni osuvasti sanoi, ei tämä olisi minun elämäni jos jotain tämmöistä sattuisi.

 En ole maailman paras henkilö ottamaan asioita tosissani ja monen vuoden ajan olen yrittänyt pitää uusia ihmisiä tarpeeksi loitolla. En halua nyt aiheuttaa väärinkäsityksiä, tykkään tutustua uusiin ihmisiin ja uuden oikean ystävän löytäminen on aina yhtä ihanaa ja palkitsevaa. Se vaan ottaa aina sen oman aikansa ennenkuin osaan avata henkisen kuoren muille. Siksi oli siis yllätys itselleni kuinka helposti joku voi päästä niin nopeasti ihon alle, nähdä suoraan sen kuoren läpi ja ymmärtää minua paremmin kuin minä itse.

Paljon tuli sanottua ja paljon jäi sanomatta. Henkilökohtaisesti minusta on tuntunut koko tämän ajan että niin paljon jäi sanomatta, koska jos olisin tiettyjä asioita sanonut ääneen, olisi se viimeistään tehnyt niistä totta. Enkä voinut lähteä vuodeksi pois jättäen sitomattomia solmuja taakseni. Siitä on kuitenkin aikaa kun joku on saanut mun niin tarkoin varjeleman suojakerroksen täysin pois paikoiltaan, enkä ole osannut suhtautua siihen niinkuin viisas henkilö olisi. Päinvastoin, olen vellonut muistikuvissa ja kerrannut tapahtumia mielessäni, mikä on juuri se mitä lupasin olla tekemättä. Tunnen kuinka naiivi, draamahakuinen pikkulapsi yläaste- ja lukioajoilta alkaa nostaa päätään, enkä halua olla se henkilö enää. Haluaisin uskoa että olen kasvanut ulos niistä ajoista.

Myönnän, että tiesin jo ennen lähtöäni, etten ollut päässyt asiasta yli vaikka niin muille niin väitin. Ylpeyteni ei halunnut myöntää, että jokin muu voisi tuntua tärkeämmältä kuin monivuotinen unelma. Tilanne tuntui epäreilulta jokaisella mahdollisella tavalla. En voinut piilottaa tapahtumia mielestäni kokonaan pois, enkä voinut pyytää vuoden kestävää odotusta. Niimpä päädyin "Kaikki hyvin" -vaihtoehtoon. Lähdin hymyssä suin meren toiselle puolelle vaikka tiesin miten vaikeaa asioiden unohtaminen minulle on. Pakotin itseni elämään unelmaa ja syyllisyydentunne painoi päälle, kun kokemuksista ei voinut täysin nauttia. Tämä on minun unelmani, hoin itselleni. Tätä minä halusin. Voiko yhtä unelmaa kuitenkaan elää kunnolla, jos osa sydämestä elää toista?

Monta vuotta olen elänyt "Pidän kaiken sisälläni ja toivon että asiat järjestyvät"-tyylillä. Joskus se tuntui oikealta tavalta elää, sillä niin ei ikinä voinut satuttaa itseään. Kun et aseta itseäsi alttiiksi, et myöskään ikinä saa siipeesi. Nyt kuitenkin ymmärrän, ettei elämä mene niin. Miten ikinä voit unelmoida saavasi kaiken mitä haluat, jos et ole valmis antamaan elämälle hieman takaisin? Tässä tapauksessa oman itsesi ja haavoittuvuutesi.
Tiedän, ettei mitään olisi välttämättä tapahtunut jos en olisi ollut lähdössä pois, ja I'm fine with that. Tiedän myös, että on mahdollista että olen yksin näiden ajatusteni kanssa. Senkin faktan kanssa olen sinut. Jollain tavalla teen tämän myös itseni takia, jotta saan oman elämäni kevyemmäksi. Hahhaa, sieltä se itsekkyys taas paistaa, yhä edelleen.
En halua aiheuttaa syyllisyydentunnetta, se ei todellakaan ole tarkoitukseni. Olen väsynyt miettimään jokaista tekoani ja sanomistani muiden ihmisten kautta. Elämä tapahtuu juuri tällä hetkellä, enkä halua käyttää enää yhtään hetkeä siitä valehtelemalla itselleni etten oikeasti välitä, kun oikeasti tiedän välittäväni ja paljon.
Joku voi minut tuomita tämän perusteella, joku voi saada päivän huumoriannoksensa tai jotain muuta vastaavaa, mutta suoraan sanottuna se ei minulle edes kuulu mitä muuta tästä ajattelevat.
All in all, tässä on suurin piirtein kaikki mitä halusin sanoa. Vuosi on pitkä aika katua jotain mitä et voi tällä hetkellä muuttaa. Elä hetkessä ja aika ei yhtäkkiä enää tunnu niin pitkältä.

The difference between realities

Perjantai 13. sai viime viikolla aivan uuden merkityksen! Koskaan ennen en ole moisiin hömpötyksiin uskonut, mutta viime perjantai iski totaalisesti vasten kasvoja ja pakotti uskomaan hieman yliluonnolliseen.

Jos joku muu on onnistunut riuhtaisemaan imurilla kaihtimet kokonaan irti ikkunasta ja saamaan ne samalla liikkeellä rikki, niin se henkilö tuntee mun tuskan. Imurointi on muutenkin järjettömin ja typerin keksintö maailmassa, mutta se ei riittänyt tuona epäonnen perjantaina. Aivokapasiteettini ei ehtinyt edes kunnolla mukaan kun kaihtimien naru oli jo kietoutunut imurin sisälle. 5 minuuttia kului istuen lattialla vain tuijottaen aiheuttamaani sotkua.
Lupaavan alun jälkeen yritin unohtaa imuriepisodin ja siirryin lempipuuhaani, eli syömiseen. Epäonni kuitenkin seurasi, ja jollain ihmeen konstilla sain kattilasta kiehuvan veden kuumat höyryt kädelleni. Onneksi olin yksin talossa, sillä voimasanat olivat taas runsaassa käytössä. Muutaman viikon takaisen puhelinkatastrofin jälkeen(kännykkäni siis löytyi pesukoneesta putipuhtaana ja käyttökelvottomana) alkaa minusta tuntua siltä että sabotoin tätä huushollia yhtä tavaraa kerrallaan.

Joskus olen kuullut sanonnan, että Amerikassa kaikki on suurempaa. Kuten epäonnen päivä, iso oli myös 4th of July. Itsenäisyyspäivä, jolloin ilotulitukset ovat isommat kuin uutena vuotena. Juuri semmoisia, miltä ne kaikissa elokuvissa näyttävät. Jatkuva pauhu jatkui lähemmäs puolituntia, ja koko touhu huipentui arvattavaan valojuhlaan. Kun tunnet paukkeen rintakehässä asti ja valot vilkkuvat vielä tunti tapahtuman jälkeenkin silmissä, silloin tiedät kokeneesi oikeat ilotulitukset!

Mikä muu täällä meren toiselle puolella sitten on erilaista? Kun host momini kysyi tätä minulta parin viikon täälläolon jälkeen, välitön vastaukseni oli "lakanat". Voi niitä aamuja kun olen yrittänyt kiireessä selvittää lakanaa peiton ympäriltä, kun se on yön aikana mennyt täysin myttyrälle. Lakana on siis erillisenä peiton alapuolella. Nyt siihen on jo tottunut, ja varsinkin tällä hetkellä kun kesä ja helteet painavat raskaana päälle, olen kiitollinen siitä että peiton voi potkia pois ja nukkua paremmin pelkällä lakanalla.

Katuvalot! Niitä ei täällä juuri näy. On aina yhtä mielenkiintoista ajaa kotiin juna-asemalta illanvieton jälkeen, kun on pimeää ja ajovalot eivät yksinkertaisesti vain riitä. Tiet täällä ovat kiemuraisia, kapeita ja tasaisia alueita ei ole. Onneksi olen tunnettu varmasta ja turvallisesta ajotyylistäni. Ai en vai?

Tyypillinen talo Armonkissa, cool huh?

Yksi niistä seikoista, joihin olen täällä silmittömästi rakastunut, on asuinalueiden erilaisuus! Suomessa näkee paljon sitä, että samalla alueella on vieri viereen rakennettu monia taloja joista jokainen on lähes samanlainen. Täällä ei näe sitä ongelmaa, sillä jokainen talo on erilainen, niin uniikki että välillä autoa ajaessani on pakko hiljentää ja välillä jopa pysähtyä ihastelemaan ihmisten koteja. Pienemmistä, kotoisista vanhemman ajan amerikkalaisista kodeista suuriin, melkein linnamaisiin kartanoihin, alue jossa asun pitää sisällään molempia ja kaikkea siltä väliltä.

 Ihmisten ystävällisyys on ylitsevuotavaa ja jokapäiväistä luksusta. Joskus(yleensä aina) se menee yli ja alta paistaa luonnottomuus ja teeskentely, mutta kaiken sen korjaa muutamankin ihmisen aito kohteliaisuus ja ystävällisyys. Koska käyttäytymiskoodi täällä on olla näyttämättä omaa välinpitämättömyyttään muita ihmisiä kohtaan, tulee joka tilanteessa hymyillä ja kysellä kuulumisia, jotka joka kerta katetaan yhdellä tai kahdella sanalla. Joskus kuitenkin pelkkä teeskenneltykin ystävällisyys voi parantaa omaa päivää ja kääntää huonon asenteen hieman paremmaksi. Teeskentely kunniaan!!

Joinain päivinä selvästi huomaa, ettei edes se teeskennelty ystävällisyys ole kuitenkaan tarttunut lapsiin täällä. Silloin tällöin en tunne itseäni ihmiseksi, vaan useimmiten toimin naulakkona, pesurättinä, ruoka-automaattina tai monologin esittäjänä. Toisina hetkinä, joita tosin esiintyy harvemmin, tunnen itseni kaveriksi, roolimalliksi tai isosiskoksi. Lapset alkavat lähestymään teini-ikää, joten jokainen päivä pitää aloittaa ihan alusta ja kuulostella että milläs tuulella sitä tämä päivä vietetään. Mielenkiintoista eikä kyllästymään ehdi, kyllä, mutta joskus se käy mielen päälle. Kun jotenkin saisin iskotettua sen yksinkertaisen faktan, että joskus pelkkä 'kiitos' riittäisi, päivät helpottuisivat selkeästi. Kasvattaminen ei kuitenkaan ole täällä tehtävänäni, vai mitä?

 Elämä täällä on erilaista, kyllä. Viikot sisältävät hyviä ja huonoja päiviä, kyllä. Vaihtaisinko kokemusta mihinkään? Tällä hetkellä en. Mutta usko minua, niitä päiviä on esiintynyt kun olisin antanut mitä vaan jos olisin saanut olla kotona. Mutta tämä on nyt kotini, ja tämä hetki on elämäni. Päiväuni, josta tuli unelma. Unelma, joka muuttui todeksi. Ja tästä hetkestä lähtien, muistan kiittää siitä joka päivä.

Stuck in between

Mitäs ihmettä, kolme viikkoa vierähtänyt viime tekstistä niin nopeasti että ei voi ymmärtää! Nyt on siis aika ottaa hieman aikaa kiinni ja päivittää tapahtumia ja kertoa näistä hulluista hetkistä mitä on tullut täällä koettua.

In the middle of the mist
Kaksi viikkoa sitten lähdimme kahden kaverini, Petran ja Audreyn, kanssa bussimatkalle kohti Niagaran putouksia. Bussi lähti Chinatownista ja koko matka oli kiinalaisen järjestön toteuttama. Olimme joutuneet heräämään jo ennen aamuviittä, joten heti bussiin päästyämme nukahdimme kaikki katkonaiseen uneen.
Muutaman tunnin matkan taittamisen jälkeen itse herään siihen, kun tunnen kipua molemmissa polvissani. Taisi siinä muutama suomalainen voimasana päästä kun huomasin edessäni istuvan miehen selkänojan laskeutuneen voimalla suoraan jaloilleni. Äännähdykseni ei kuitenkaan saanut miehessä mitään reaktiota aikaiseksi, joten selkänoja jäi alas. Ensimmäisen pysähdyksen jälkeen palasin ennen miestä bussiin ja hihittelyn saattelemana nostin selkänojan pystyasentoon. Kun jatkoimme matkaa, valmistauduin työntämään vastaan jos mies yrittäisi temppuaan toistamiseen. Tottakai niin kävi, ja onnistuin estämään selkänojaa liikkumasta. Huomasin miehen ihmetyksen kun tuoli ei liikahtanutkaan ja Petran kanssa purskahdimme voitokkaaseen nauruun. Mutta samalla kun nauroin pää polvissa, päätti mies yrittää uudestaan ja suuremmalla voimalla. Tällä kertaa selkänoja laskeutui siis polvieni sijasta pääni päälle.
Kolmannella kerralla olin tarkkana. Psyykkasin matkan ensimmäiset kymmenen minuuttia pelkästään mieheen edessäni ja nostin polveni selkänojaa vastaan. Tasitelu alkoi ja kolmen yrityksen jälkeen päätti mies luovuttaa. HA!! Tyrmäys ja otteluvoitto!

Tuhlasimpas paljon aikaa ja tilaa tuohon tyyppiin, se siitä ihmisestä. Pitkän ja väsyttävän päivän jälkeen saavuimme viimein putouksille. Kello oli kymmenen ja kaikkialla oli pimeää, pelkät putoukset olivat valaistu monin vaihtuvin valoin. Se oli yksi niistä hetkistä kun tuntee maailman suuruuden ja oman pienuutensa. Pelkästään putousten reunalla pystyi tuntemaan niiden raskaan voiman ja kun kaikki se vesi pauhasi suoraan edessämme, jouduin ottamaan muutaman syvemmän hengenvedon. Uskomaton näky.

Pineapple bowl, 10$!

Hotellille päästyämme heitimme tavaramme huoneeseen ja Petran kanssa päädyimme hotellin baariin. Muutaman tujumman drinkin jälkeen olimme jo täysin valmiita astetta kovempaan juhlimiseen ja hotellin henkilökunnan avustuksella löysimme keskustasta kulmauksen, jossa oli baareja silmänkantamattomiin. Violetti apina oli selkeä suosikkimme!






Puolen tunnin aamu-unilla jatkoimme reissumme toiseen päivään, jonka vietimme pelkästään putouksilla. Pääsimmä veneeseen, joka vei meidät keskelle putouksia. Jos joku on joskus vertaillut parhaita krapulanviettokeinoja, voisin väittää että Niagaran putousten keskelle pääseminen ja veden tunteminen kasvoilla on aika lähellä listan kärkeä!
Mikä ei sitten toisaalta listalle pääse, on kuuma kahdeksan tunnin bussimatka takaisin New Yorkiin. Oli jo pimeää kun pääsimme takaisin ja jouduimme odottamaan junaa melkein tunnin. Päivä ei tuntunut loppuvan koskaan! Onnellisina huokaisimme helpotuksesta kun Audreyn kanssa pääsimme junasta pois ja näimme auton olevan paikallaan. Mutta päivä ei loppunu vielä siihenkään, vaan meidät toivotti tervetulleeksi neljä parkkisakkoa kauniisti liehumassa tuulilasissani. Sinne sujahti 100 dollaria!

Concretejungles were dreams are made of
Seuraavana viikonloppuna lähdimme viettämään sunnuntaipäivää Audreyn kanssa Manhattanille. Koko viikon kestänyt Gay Pride -tapahtuma huipentui sinä sunnuntaina koko 5th Avenuen läpi kulkevaan paraatiin. Sitä väriloiston määrää! Kaksi tuntia sujahti nopeasti kun katsoimme paraatia, monia värikkäitä ja koristeltuja lavoja jotka lipuivat ohitsemme ja ihmisiä jotka juhlivat vapautuneesti keskellä katuja, vapaana kaikista huolista mitkä voisivat vaivata. Sinä päivänä näin enemmän iloa, nautintoa ja vapautta kuin koskaan ennen.

Pride 2012

Kaikesta tästä pääsemmekin tähän viikonloppuun. Host familyni lähti koko viikonlopuksi pois keskimmäisen pojan turnaukseen, joten olen viettänyt aikaa yksikseni talossa. Perjantaina lähdimme Audreyn kanssa viettämään hänen viimeistä perjantaitaan Yhdysvalloissa(Audrey lähtee kotiin Ranskaan ensi tiistaina). Ensimmäisenä suuntasimme syömään Shake Shackiin, josta saa maailman parhaat hampurilaiset! Jouduimme jonottamaan ulkona puoli tuntia, niin paljon oli ihmisiä liikenteessä. Sinä iltana söin elämäni ensimmäisen juustohampurilaisen! En tiedä johtuiko makunautinto juustosta vai koko herkusta, mutta hyvää se oli.

Suunnitelmissamme oli viettää iltaa paikassa nimeltä McGee's, joka tunnetaan myös inspiraation lähteenä How I met your mother -sarjan McLaren's-pubille. Portsari oli kuitenkin liian virkaintoinen sinä iltana, joten vaihdoimme sijaintimme Kolmeen apinaan. Meillä on selvästi jokin yhteys näihin apinabaareihin. 

En tiedä onko Amerikassa drinkit tujumpia vai onko viina-aistini herkempi nykyään, mutta voe helevata kuinka juomat pistivät alussa irvistyttämään! Ainoa keino selvitä niistä oli siis juoda enemmän ja enemmän, mikä on tottakai aina viisas teko minulta. 

Viimeinen junamme lähti kahdelta, ja lähdimmä baarista hyvissä ajoin puoltatuntia aikaisemmin, tai niin ainakin luulimme. Päädyimme juoksemaan 15 korttelia, siis 15 KORTTELIA, Grand Centralille emmekä silti ehtineet junaan. Nujerrettuina jäimme odottamaan aseman aulaan kolmen tunnin päästä lähtevää junaa. osasimme kuitenkin kääntää tilanteen voitoksi, tapasimme monia hyvin mielenkiintoisia ihmisiä ja sain mm. koko elämäni kattavan ennustuksen ja luonneanalyysin. Mitään en siitä tietenkään muidsta, mutta se ei ole tässä nyt se pointti. Ilta oli hauska, sen kertoo pelkästään jo täysin mustunut ja paisunut pikkuvarvas ja jälleen kokoa kerännyt vasen nilkka. Kiitos NYC!

Paljon on tapahtunut, paljon on tapahtumatta ja aika kuluu koko ajan. Kuusi viikkoa täyttyy huomenna, ja ikävä takaisin kotiin alkaa helpottamaan. Tietty ajatus iski tajuntaani tässä viikko sitten; jos yritän pysyä koko ajan kiinni elämässäni Suomessa, elämäni täällä ei ikinä ala. Pyydän siis anteeksi jo nyt jos tulevaisuudessa en pidä paljon yhteyttä, ajattelen itsekkäästi omaa mielenterveyttäni. Mikään tästä ei tarkoita etten kaipaisi jokaista rakastani, yritän vain tehdä elämästäni täällä helpompaa. Kiitos jos taas jaksoit tekstin loppuun aj anteeksi jälleen oma outouteni. Ensi kertaan!