Don't chase anything but drinks and dreams

Eilen tuli tasan 6 kuukautta tayteen siita paivasta, kun saavuin talle mantereelle ja aloitin toisen elamani meren toisella puolella. Ymmarrettyani viikko sitten miten nopeasti aika on kulunut, aloitin tavoilleni uskollisena ylianalysoinnin ja liiallisen ajattelun. Ensimmainen ajatukseni oli: "En ole saanut mitaan kunnollista taalla aikaiseksi!". Ei silla etta olisin ajatellut taalla ollessani muuttavani maailmaa, mutta viimein se totuus iskeytyi vasten kasvoja. Kun aikaa kuluttaa tarpeeksi velloessa menneessa, tama hetki kulkee ohi ja pian huomaat etta maailma ei pysahtynyt mielesi mukana. Painvastoin, se tuntuu pyorivan aina vain nopeammin ja kyydissa olisi vain pysyttava.

Viikko ennen superSandya siskoni, veljeni ja tatini saapuivat viikoksi vierailulle. Tapasimme lauantai-iltapaivan Grand Centralilla ja tunne oli rehellisesti sanottuna surrealistinen kun viimein havaitsin veljen paan jokaisen kanssakulkijan ylapuolella, siskon etsivan katseen ja tadin taputuksen kun han viimein naki minut. Ensishokin jalkeen tuntui kuin emme olisi olleet paivaakaan erossa, ja lahdimme heti ulkoilmaan. Kierratin heidat joka paikassa mitka siina ajassa ehdin, silla isantaperheeni oli kutsunut heidat paivalliselle Armonkiin sina iltana. Istuessamme paivallispoydassa tunnelma oli rento, vaikka valilla keskustelua piti jollain tavalla yrittaa johdatella jokaiselle tuttuihin aiheisiin. Mutta vaikka valilla toiminkin tulkkina ja puhujana, se tuntui jollain kierolla tavalla hyvalta. Yhtena syyna ehka se, etta viimein pystyin nayttamaan Suomen perheelleni etta parjasin taalla loistavasti ja pystyin huolehtimaan itsestani.
Palasimme cityyn samana iltana, ja lahdimme siskoni kanssa viettamaan iltaa minulle jo entuudestaan tuttuun nightclubiin. Se oli niita harvoja hetkia elamassa, kun voit vieda isosiskosi pelkan hymyn voimalla jonon ohi sisalle rakennukseen ja nayttaa paikkoja missa itse pyorit melkein joka viikonloppu. Ja se tuntui hyvalta! Ilta oli erittain onnistunut ja tajusimme ulos lahtiessamme etta se ilta oli ensimmainen jonka olimme ikina viettaneet kahdestaan ulkona juhlien. Ja let me tell you, koko se siskotouhu tuntui todella tehoavan kaksilahkeisiin!
Vietimme seuraavan paivan kierrellen Manhattania. Tuntui kuin olisin ollut viettamassa lomaa heidan kanssaan, ja illalla lahto takaisin junalle tuntui ylitsepaasemattoman vaikealta. Maanantaina vastassa oli kuitenkin arki, enka paassyt takaisin Manhattanille ennen kuin torstaina. Aika kului nopeasti, ja yhtakkia olikin jo aika sanoa heihei.
Loppujen lopuksi se kaikki sujui aika kivuttomasti ja vaikka olin kuinka onnellinen saadessani heidat tanne vieraakseni, mina olen semmoinen ihminen jonka on erittain hankala yhdistaa kahta eri maailmaa tasapainoisesti yhteen. Ensimmaista kertaa elamassani huomasin sen silloin, kun aloitin koulun Kuortaneella lukion jalkeen. Tama puoli vuotta on ollut samanlainen, silla mita enemman vieraannutan itseni vanhasta elamasta, sita helpompi minun on asettua kunnolla taalla aloilleni. Siina syy miksi en skypettele perheeni kanssa kuin kerran kaksi kuukaudessa. Kay mielelle raskaaksi yrittaa vaihtaa Suomimodesta takaisin taman paikan New York-fiilikseen.

Sahkojen palautumisen jalkeinen viikonloppu oli yhta aikaa hulvaton ja yksi raskaimmista. Olin onnellinen paastessani perjantaina ulos talosta ja Petran kanssa tuulettamaan ajatuksia. Talla kertaa pysyimme Westchesterissa, pienemmissa baareissa ja pubeissa mutta yhta hauskaa meilla oli kuin aina ennenkin! Ja ilta ei voi olla kuin onnistunut, kun joku hullu paatti ojentaa meille kasiin mikit ja paastaa meidat "laulamaan" karaokea. LPTlaiset varmaan muistaa minun urani karaokelavoilla... Pystytte siis kuvittelemaan minkalaisen VAU!-elamyksen annoimme kuuntelijoillemme.
Lauantaina lahdin cityyn kahden muun au pairin kanssa ja paatimme etsia ruokapaikan, missa voisimme vaihtaa kuulumisia ruuan ja muutaman juoman kera. Ihan oikeasti, alkuperainen ajatukseni oli pitaytya niissa muutamissa! Mutta sitten kavi niinkuin minulle aina kay, ja loppujen lopuksi ilta venahti pitkaksi ja sunnuntaina tunsin oloni vasyneeksi kuin maratonin jaljilta. Mutta kun sain sunnuntaina viestin edellisiltana kanssani ulkona olleelta Florianelta, etta hanen luokkakaverinsa oli keraamassa porukkaa seuraavalle perjantaille limusiiniajelulla, helpotti se vasymystani hieman ja seuraavina paivina emme muusta puhuneetkaan.

Perjantaina toiden jalkeen saavuimme Florianen kanssa Grand Centralille ja tapasimme kanssajuhlijamme. Suurin osa heista sattui puhumaan saksaa, joten alkuilta kului hieman nihkeissa tunnelmissa. Mutta ehei huolta kun paasimme limusiiniin sisalle, silla ensimmaisena joku ojensi minulle pelkkaa vodkaa sisaltavan kupin. Vaikka olin taas fiksusti paattanyt pitaytya "vain muutamissa"(minun taytyi herata seuraavana paivana aikaisin), aloitin kiltisti vodkan tuhoamisen ja muisti ei sitten enaa kerrokaan tarkasti tarinan loppua. Anyway, tarkein muisto siita illasta kuitenkin jai, ja se oli seuraava:
Jos haluat tuntea itsesi julkkikseksi, ajele ympari Manhattania limusiinissa.

Okei, lasketaanpas se nena sielta katosta takaisin alas ja palataan takaisin maan pinnalle. Totuushan on joka tapauksessa se, etta vaikka minut pistettaisiin prinsessavaunuihin istumaan ja ajelemaan pilvien paalle, kaytokseni perusteella minusta ei ikina kunnollista saa. But that's fine :)

Tama viikko on kulunut valmistautuessa Kiitospaivaan, jota vietimme tanaan 16 henkilon voimin. Steven vanhemmat ja sisarukset perheineen saapuivat ruokailemaan kanssamme, joten talosta ei elamaa ja energiaa puuttunut. Kiitospaivan tarkein asia taytyy olla ruoka, ja sita totisesti riitti! Aioin kuvata ruuat ennenkuin kukaan ehtisi niihin kajota, mutta olisihan se pitanyt jo tassa ajassa oppia ettei mikaan pidattele naita mukuloita kun eteen tarjotaan hyvaa ruokaa!

Paaruoka ensimmaisten kierrosten jaljilta.

Aamupaivan napostelut ja kevyen lounaan jaannokset.

Kaikki mita n. 10 kilon kalkkunasta on jaljella!

Loppuviikko taitaakin menna tahteita syodessa ja perheen kanssa hengaillessa. Lauantai-ilta on kuitenkin pyhitetty tyttojen illalle, jolloin lahdemme kokeilemaan Manhattanille gay-baaria. Tiedossa on siis tanssia, hyvaa musiikkia ja puolialastomia miehia!

Alkuun verratakseni, viimeisten viikkojen aikana olen kaynyt lapi pienta kriisia(niinkuin minulla ei niita kriiseja olisi joka toinen paiva jo muutenkin). Olen puhunut blogissani jo aikaisemmin taalla oloni pidentamisestani, mutta vasta viime aikoina se on vakavasti kaynyt monta kertaa mielessani. Mainitsin asiasta perheelleni ja muutamille ystavilleni, mutta vaikka keskustelisin asiasta jokaisen tuntemani henkilon kanssa, tiedan sen julman totuuden etta tama on asia jota kukaan ei voi puolestani paattaa. Vaikka jokaiselta olen saanut hyvia vinkkeja ja pointteja molempiin mahdollisuuksiin, tassa seistaan kuitenkin yksin. Ja joskus se vaan taitaa tuntua hieman hammentavalta :D

Lopulliseen paatokseen on viela pari kuukautta, joten minulla ei ole viela mitaan syyta kiusata itseani talla asialla ja kuluttaa turhaan energiaani analysoimalla jokaista pienta yksityiskohtaa. Siksi yritankin nyt ottaa hetken kerrallaan, keskittya tulevaan lauantai-iltaan ja valmistautua nakemaan monia six-packeja!

Oh Sandy!

Sandy-nimisesta myrskysta on puhuttu taalla jo viikkoja. Muutamia paivia sitten saimme varmistuksen, etta sunnuntaina 28. Lokakuuta myrsky iskisi USAn itarannikolle. MetroNorth-junalinjat suljettiin seitsemalta sunnuntai-iltana, ja koulut ja tyopaikat suunniteltiin pidettavan kiinni maanantain ja tiistain.

DAY 1                    29. Lokakuuta

Host mom, Lara, neuvoi minua nukkumaan maanantaina pitkaan, silla kaikki olisivat kotona eika kenenkaan tarvinnut lahtea kotoa mihinkaan. Aamu sujui lahes normaaleissa merkeissa, lapsille ruokaa laittaessa ja lakanoita vaihtaessa. Tunnelma oli koko ajan odottava, silla myrsky ei ollut viela kunnolla puhjennut missan vaikka sen oli ennustettu alkavan myohaan eilisiltana. Juuri mikaan ei kuitenkaan nayttanyt ulkona muuttuvan, vain pienet tuuli- ja sadepuuskat ennakoivat myrskyn lahestymisesta.

Katsoimme lasten kanssa The Avengers –leffan ja soimme hyvin normaalin lounaan. Melkein kello kaksi iltapaivalla sahkot katkesivat. Tuuli ei enaa humise vaan pauhaa. Lara sanoi sahkojen olevan poikki monta paivaakin. Host dad, Steve, vitsaili toivovansa myrskyn kaatavan puun perheen eniten bensaa kuluttavan Pathfinderin paalle. Innolla (puhtaalla kauhulla) odotan, miten lapset selviavat nama hetket ilman televisiota, videopeleja ja Internetia. Odotan sita myos itseni kohdalla, mutta onneksi en ole viela aikaisemmin kajonnut host dadin kirjahyllyyn. Siella Stieg Larsson odottelee jos aikani kay liian pitkaksi.

Sahkojen menemisen jalkeen paivaan on ehtinyt sisaltya Scrabblea, ruuasta taistelemista, tilaamista ja syomista, kolmen henkilon manikyyreja ja kello on vasta 16.45! Vaikuttaako sahkokatko ajan kulumiseenkin, eika itse myrsky ole viela edes alkanut. Paivan uutisissa naytettiin Long Islandin tilannetta. Ranta oli muuten tyhja lukuunottamatta uutisryhmaa ja yksinaista surffaria, joka istui lautansa paella keskella isoa aallokkoa. En ole viela osannut paattaa, oliko henkilo itsemurhahakuinen vai the most awesome dude ever.

Stieg Larsson on vihdoin liittynyt seuraani, let The girl with the dragon tattoo begin!

Tama tuntuu kuin olisimme retkeilemassa isossa, talon kokoisessa teltassa, joka tuoksuu hedelmien, karkkien ja joulun sekoitukselta kynttiloiden jaljilta. Scrabble on ollut paivan pelastus ja pattereilla toimivasta radiosta pystymme kuulemaan myrskyn tilanteen. Lower Manhattan on jo nyt tulvimispisteessa. Thank God emme asu vesistojen laheisyydessa! Lapset ovat ottaneet koko tilanteen todella kypsasti, ja olen ylpea kuinka he osaavat tahan kaikkeen suhtautua.

Perhe pelaa yha Scrabblea… BAZINGA!

 

DAY 2                    30. Lokakuuta

Heti herattyani katson ulos ikkunasta ja huomaan tuulen tyyntyneen. Toiveikkaana nousen ylos sangysta ja kokeilen valokatkaisijaa. Mitaan ei tapahdu. Hitusen pettyneen puen ison hupparin paalleni ja suuntaan keittioon. Samalla kun kaadan perheen esikoiselle, Davidille, aamupalamuroja kertakayttoastiaan, kertoo Lara miten miljoonat ihmiset ovat ilman sahkoa. Mihinkaan et myoskaan autolla paase, silla puut ovat kaatuneet teiden yli.

“Another day of Scrabble,” David toteaa suu taynna Frosted Flakeseja.

Paiva on tuntunut matelevan eteenpain. Olemme elaneet take out –ruualla ja yrittaneet tappaa aikaa. Iltapaivalla kiersimme jalan omassa korttelissamme katsomassa vahinkoja, mutta suurin tuho on tapahtunut tiella nro. 22. Se on tie, jolle nousemme kotitieltamme. Ennen kuutta lahdimme Laran ja perheen nuorimmaisen, Lindseyn, kanssa alle kilometrin paassa sijaitsevalle country clubille suihkuun. Kun nousimme kotitieltamme route 22lle, ymmarsimme tuhon maaran mita myrsky oli saanut aikaan. Isoja, monihaaraisia puita oli poikittain tiella, osa nojasi sahkolinjoihin ja osa oli sahattu keskelta poikki etta autot paasisivat helpommin kulkemaan. Nakya katsoessani en saanut sanoja suustani, enka saa vielakaan sita muistellessani.

Juuri talla hetkella istun pimeassa keittiossa kynttiloiden ja taskulampun kanssa. Radiosta kuuntelen myrskyn aiheuttamaa tuhoa ja kaaosta, enko voi taas kuin kiittaa Luojaa etta selvisimme pelkalla sahkokatkolla. Koko Jersey Shore on veden alla, 80 kotitaloa on palanut maan tasalle Queensissa ja kymmenia ihmisia on kuollut myrskyn aiheuttamien tapahtumien seurauksena. Satoja pelastuksi tehdaan koko ajan ihmisten kotoa ja evakuoinnit leviavat.

Joka kerta, kun tallaisista tapahtumista kuulee uutisista, asettaa se omat asiansa tarkeysjarjestykseen. Mutta kun ensimmaista kertaa on itse osallisena, heittaa tilanne perspektiivinkunnolla ylosalaisin. Itsestaanselvyydet, kuten shako ja vesi, eivat olekaan enaa helposti saatavilla vaan on osattav kaivaa itsestaan se selviytyjaluonne esiin. Tilanne pakottaa ulos omalta mukavuusalueeltaan ja se on vain kestettava. Oikein inhottaa valilla huomata kuinka riippuvainen ihminen voi olla esimerkiksi Facebookista. Viela emme tieda, kuinka kauan sahkokatko kestaa ja kuinka paljon pelastustoimia kriittisimmat alueet viela tarvitsevat. Mutta saamme olla kiitollisia taalla kotipuolessamme, jossa ainoa huolemme on shako ja vesi(joista kuitenkin molemmat ovat helposti saatavilla), emmeka voi kuin rukoilla niiden puolesta, jotka eivat ole olleet niin onnekkaita.

 

DAY 3                    31. Lokakuuta

Kun lahdimme aamulla Lindseyn kanssa kohti Brynwoodia (country clubia) lataamaan puhelimia ja hakemaan kahvia, saimme puolessa valissa matkaa tyomiehilta merkkeja etta route 22 on suljettu. He yrittivat katkoa puita sahkolinjojen ja tien paalta. Suuntasimme takaisin kotiin ja yhdessa Laran ja lasten kanssa lahdimme kiertoteita ajellen towniin. Lapset saivat vatsansa tayteen lamminta ruokaa ja omani ja Laran paiva lahti viimein kayntiin kahvilla!

Palatessamme takaisin huomasimme 22n olevan jalleen ajokunnossa, joten pakkasimme tavaramme ja lahdime Brynwoodiin. Siella saimme aikaamme kulumaan 4 tuntia, pistorasiat olivat taynna puhelimien ja lappareiden piuhoja. Netti oli kuitenkin viela poissa kaytosta, joten minulla oli hyvaa aikaa viimeistella koulutehtaviani.

Neljan jalkeen palasimme kotiin ja lapset alkoivat valmistautumaan trick or treat –kierrokseen. Myrskyn ja sahkokatkon takia suurin osa suunnitelluista kiertelupaikoista oli peruttu, ja ainoa Halloween katu sijaitsi townissa Main Streetilla. Viiden aikoihin kiertelimme siis kauppoja ja putiikkeja Draculan tyttaren ja kahden irokeesigangstan kanssa.

Illalla pystyin ladatulla koneellani nauttimaan elokuvan, joten koko paiva on tuntunut menevan nopeasti. Huomenna aiomme aamulla pakata laukkumme ja suunnata tunnin ajomatkan paahan Steven vanhempien luokse. Heilla on shako palannut talon, joten hyvan kotiruuan ja juttuseuran lisaksi saamme nauttia myos televisiosta ja toimivasta vessasta, yay!!

 

DAY 4                    1. Marraskuuta

Lara yllatti minut aamulla kuumalla kahvilla, joka odotti minua keittion poydalla. Myohemmin aamupaivalla David kantoi mukanaan minulle uuden kahvin palatessaan Steven kanssa Brynwoodista. Olen huomannut, etta selvien kylla helposti myrskyista ja sahkokatkoista kunhan saan aamuisin kahvia ja on aina hyva kirja lahettyvilla!

Saavuimme Poughkeepsieen yhdelta iltapaivalla ja paasimme heti lampiman lounaskeiton aareen. Pidan niin paljon naista isovanhemmista! He ovat niin amerikkalaisia joka tavoin; isoaiti, Nana, kokkaa mita maittavimmat ateriat ja on joka kerta yhta lammin ja vastaanottavainen. Olen niin otettu kuinka nopeasti han heti otti minut osaksi perhetta. Isoisa, Poppy, on hiljainen mutta olemukseltaan voimakasluontoinen mies, joka on selvasti ollut aina perheen paa. He viettavat Nanan kanssa joka talvi kolmisen kuukautta Floridan lammossa, ja se onkin ainoa aika kun emme voi nauttia Nanan omenapiirakasta!

Pystyn viettamaan tunteja Nanan kanssa tee- tai kahvikupposen aarella jutellen maailmanmenosta ja ajankohtaisista tapahtumista. Olin iloinen huomatessani, kuinka jalat maassa Nana ja Poppy elivat ja kuinka selkea maailmankuva heilla on. Se ei nimittain ole niin itsestaanselvaa jokaisen uuden tuttavuuden kohdalla! Aiomme viettaa yon taalla, mista olen todella onnellinen. Pitkasta aikaa pystymme nukkumaan lampimilla varpailla ja nenanpailla.

Juomme juuri karpalo-granaattiomenamehua, joka muistuttaa taydllisesti Suomen kesan siiderierikoisuuksia. Kippis ja pohojammaan kautta!

 

DAY 5                    2. Marraskuuta

 Monien mielenkiintoisten unien jaljilta oli outo herata lampimasta huoneesta, ja aamu parani aina vain kun kahvin tuoksu leijaili keittiosta. Kolmen kupin jalkeen olin taysin valmis aloittamaan uuden paivan!

Aamupaivalla suunnistimme laheiseen leikkipuistoon ja paastimme lapset irti energiaansa kuluttamaan. Oli ihana pasta raikkaaseen ilmaan pelkastaan istumaankin! Vaikka olen joka yo talla viikolla nukkunut vahintaan 9 tuntia – mita ei ikina taalla ollessani ole tapahtunut – pelkka sisallaolo saa olon vetamattomaksi. Tunnen oloni erityisen laiskaksi, silla talla viikolla ei ole kuntosali tullut kysymykseenkaan ja ulkona liikkuminen on ollut riskialtista. Toivon paasevani laskemaan noussutta stressitasoani tana viikonloppuna.

Lounaan jalkeen Suomen puhelimeni soi ja Iilkka-lehdesta soitettiin. He halusivat haastatella minua Sandyyn liittyen ja miten olin itse myrskyn kokenut nain niinkuin suomalaisin silmin. Saa nahda saanko yhtaan valitettya fiilista puhelimen valityksella sinne Suomeen asti! J

Iltapaivalla lahdimme Laran ja lasten kanssa elokuviin. Olen joutunut huomaamaan, etta kun viettaa monta paivaa putkeen monen yhta “aktiivisen” lapsen kanssa, saattaa joutua venyttamaan huumorintajunsa rajoja. Vietamme nyt toista paivaa isovanhempien katon alla, eika se nayta muuttavan lasten kaytoksessa mitaan. Yha odotetaan, etta kaikki tapahtuu heidan mielensa mukaan. Onneksi Nana ei kuitenkaan anna sen menna liian pitkalle. Elokuvareissulla jouduimme molemmat Laran kanssa puuttumaan lasten royhkeaan ja itsekkaaseen kaytokseen, mutta siita selvittiin.

Paivalliseksi saimme aitoja italialaisia lihapullia ja pasta tomaattikastikkeessa. Ai etta oliko hyvaa? No kylla piru vie oli! Paatimme jaada aloillemme viela toiseksi yoksi, silla talomme Armonkissa on yha kylma, pimea ja ilman sahkoa. Toivomme, etta viikonlopun aikana jotain tapahtuisi sahkotilanteessa, mutta monet puhuvat etta katko voisi jatkua viela toisenkin viikon. Vaikka se turhauttaa, pakotan itseni miettimaan niita ihmisia ja perheita, joilla ei ole kotia ollenkaan, mihin palata. Ei voi kun rukoilla, etta pahin olisi nyt takana pain ja tasta ei olisi suunta kuin ylospain.

 

DAY 6                    3. Marraskuuta

Tallaisten toivottavasti “once in a lifetime” –kokemusten keskella paivat alkavat helposti sulautua yhteen ja muistuttaa toisiaan. Paivat kulkevat samalla kaavalla, yrittaen tappaa aikaa ja odotellen uutisia sahko- ja vesitilanteesta.  Tama paiva on ollut melkein kopio eilisesta; herattyani valmis kahvi odottamassa, aamupaivan reissue leikkipuistoon ja lammin kotitekoinen herkkukeitto osottamassa lounaaksi. Loppupaiva onkin mennyt kirjoja lukiessa ja lapsia viihdyttaessa.

Talla hetkella host vanhempani, David, Nana ja Poppy istuvat poydan aaressa keskustellen vanhasta tarinasta, josta jokaisella on tetysti omat vahvat mielipiteensa ja muistikuvansa. Koko tilanne vie minut hetkeksi oman perheeni illanistujaisiin, joista ei kiivasta keskustelua ja naurua puutu! :D Ihana huomata miten samanlaisia piirteita kahden eri maailmani valilta voi loytya.

 

DAY 7                    4. Marraskuuta

Taydet 7 paivaa sahkottomyytta Armonkissa and counting. Kun on viettanyt kolme lamminta yota Nanan hoivassa, melkein pasi unohtumaan milta kylma ja pimea talo tuntuu. Joka paiva pimeydessa kysyy itseltaan, kuinka kauan tata enaa jaksaa? Ensimmaiset paivat menivat kivuttomasti, mutta joka paiva kun sahkoja ei kuulu ja petty aina uudestaan, niin se alkaa kaymaan mielelle raskaaksi. Sitten koittaa taas aamu, eika tilanne vaikuta enaa niin toivottomalta.

Melkein taysi viikko on kulunut sahkojen menemisesta, ja arki ennen sita tuntuu kuin toiselta ajalta. Normaalit paivat, jotka joskus tuntuivat niin puuduttavilta, muistuvat mielessa nyt lampimina ja huolettomina. Silloin suurin huoleni oli, kuinka nopeasti saan lapset laksyjen pariin koulun jalkeen. Nyt sen sijaan arvojarjestykseni tuntuu muuttuvan joka paiva.

Valoisiakin puolia on sahkottomyys tuonut esille. Jollain kieroutuneella tavalla tunnen  itseni nyt enemman osaksi perhetta kuin ennen. Ehka sen on tehnyt yhdessa vietetty aika ilman taukoa, silla se tuntuu olevan helpoin ja luontevin tapa oppia uusia puolia ihmisista. Tilanne pakottaa sopeutumaan ja tahan asti se on kuta kuinkin toiminut vaikka lapsille pitaa jatkuvasti muistuttaa ettei se oma napa ole aina se tarkein.

Sahkottomyydessa ja internetittomyydessa on ollut myos se hyva puoli, etta se on jattanyt (pakottanut…) aikaa kirjoittamiselle. Online-kurssimme yksi suuritoisimmista tehtavista on kirjoittaa kokonainen artikkeli tai yksi luku mahdollisesta tulevasta kirjastamme. Koska kirjaidea on pyorinyt mielessani nyt jo muutaman kuukauden, paatin kirjoittaa luvun keskelta tarinaa. Olen aina ammentanut kirjoituksiani omista kokemuksistani, utta tama oli ensimmainen kerta kun sanojen ulos saaminen tuotti todellista vaikeutta. Ei siksi, etten olisi tiennyt mita kirjoittaa. Vaan siksi, koska tietyt kirjoitetut kohdat minun oli elettava uudestaan saadakseni oikean tunteen esille. Mutta kun olin valmis, huomasin taas ppineeni tsestani jotain uutta. Aivan kuten olen oppinut itsestani enemman naina viitena kuukautena kuin koko elamani aikana ennen tanne lahtoani.

Sunnuntain jalkeen paatin olla kirjoittamatta enaa paiva kerrallaan, vaan annoin ajan kulua ja koota viimeisten sahkottomien paivien tapahtumat yhteen. Maanantaina lapset palasivat kouluun ja mina paasin viimein takaisia salille! Tapahtumat eivat kuitenkaan menneet aivan suunnitelmien mukaan, kun selkani ei suostunut tauon jalkeen enaa yhteistyohon. Toivon niiden ongelmien katoavan kun paasen taas rutiiniin. Oli ihana paasta ulos talosta ja saada omaa aikaa taas itselle!
Lara kertoi paivan aikana, etta paasisimme viettamaan yomme tuttavaperheen kotiin niin kauaksi aikaa, kun sahkomme olisi poissa. Ensimmaisena iltana istuimme aikuisten kanssa keittiossa kun lapset lauloivat kurkkunsa kaheiksi, ja perheen aiti tarjosi minulle viinia. Perheen isa, joka tietaa etta olen Suomesta, rauhallisesti paatti siihen todeta "she's from Finland, she only drinks vodka" ja kertoa erilaisista viinoista jotka han oli Euroopasta aikoinaan tuonut.
Paivat kuluivat nopeasti lasten ollessa koulussa, ja iloisen uutisen saimme keskiviikkoiltana kun Steve soitti talosta etta sahko on tullut takaisin. Torstaiaamuna paasimme siis lampimaan taloon ja aloitimme sopeutumaan taas normaaliin elamaan.
Nain muutama paiva sahkojen palautumisen jalkeen paivat ovat palutumassa kunnolla normaaleiksi, mutta en silti halua unohtaa tata aikaa ja mita se minulle opetti. Aina sita sanoo itselleen, ettei enaa ikina ota asioita itsestaanselvyyksina, mutta jotenkin asioiden palattua normaaliksi aikaisemmat lupaukset tuppaavat unohtumaan. Toivon, etta tama pysyisi muistissani vahvana viela niin pitkaan, etta osaisin jatkaa elaman pienimpienkin asioiden arvostamista.