Let the Dream begin!

Nyt se on sitten todellista, täällä ollaan! Pakko sanoa ihan heti alkuun, että voeee helevata sentään, kun omat pikkuruiset silmäni näkivät Brooklynin sillan ensimmäisenä päivänä tässä maassa, meinasin hypätä minibussista ulos ja lähteä juoksemaan sitä kohti! Mutta nyt kiiruhdan liikaa, palataan ihan alkuun...

Pakkaus tätä vuotta varten tapahtui mun suureksi ihmetykseksi PALJON helpommin ja vaivattomammin kuin olin kuvitellut. Muutamat ystävät ja erityisesti äitini tuntee mun aina yhtä "vähäisen" tavaran määrän kun matkustan johonkin, joten kaikkien yllätykseksi voin sanoa, ettei kumpikaan laukuistani ylittänyt sallitua painorajaa! Isompi ainakaan, pientä ei punnittu koskaan...
Heipatkin tuli sanottua lähes jokaiselle, and without any tears! Tässä vaiheessa pyydän anteeksi jos mun oma käyttäytyminen vaikutti jossain vaiheessa tylyltä tai kylmältä, jos olisin antanut niin kyyneleet olis tulleet. Eikä siitä olisi tullut loppua! Siksi en myöskään suurimpaan osaan viesteistä vastannut, ne merkitsi kuitenkin enemmän kun osaatte arvatakaan.

Anyway, herra Korjus kuskasi minut avuliaasti maanantaiaamuna Helsinki-Vantaalle. Anti-herkkien hyvästien(hyvä Tapsa!) ja turvatarkastuksen jälkeen istuin rauhassa kahvilla, ja yhtäkkiä ohi kävelee pitkääkin pidempi Slovakian jääkiekkojoukkueen kapteeni Chara! Myöhemmin näen kun koko joukkue istuu kahvilla(kaljalla) ja laulaa mahdollisesti tunnettuakin oman maansa laulua. Huvittavin tunnelmin pääsin siis omalle lähtöportilleni ja koneeseen.

Monen The Big Bang Theoryn ja How I Met Your Motherin jälkeen kone laskeutui JFK:n lentokentälle ja ensimmäinen probleema oli päästä Immigration Officesta läpi oikeiden papereiden ja leimojen kanssa. Kaikki tämä sujui kuitenkin toDella hyvin, tapasin Au Pair In American työntekijät ja muita au paireja, long story short, pääsimme Sheraton Hotelliin, joka sijaitsi Stamfordissa, Connecticutissa.
Perehdytys Sheratonissa kesti kolme yötä ja yhteensä meitä au paireja oli siellä 94, ja olin yksin ainoana suomalaisena! Isoja ryhmiä espanjaa puhuvia, ranskalaisia ja lähes jokaisella oli joku joka puhui äidinkieltään. Tietyissä tilanteissa se alkoi käymään mielen päälle, mutta kun keskiviikkoiltana bussimme lähestyi New York Citya, moiset turhuudet katosivat täysin mielestäni.

Ensin bussi pysähtyi Rockefeller centerin eteen, missä pääsimme hissillä suoraan rakennuksen katolle jota kutsutaan nimellä 'top of the rock'. Näkymät sieltä ylhäältä.. A-MAZE-ING. Pieni sumukaan ei haitannut, kun eteen avautui näkymät Central Parkiin, Times Squarelle ja tottakai suoraan Empire State Buildingiin.

Seuraava pysähdyksemme monien kuuluisten ohitusten jälkeen(esim. suihkulähde, jonka luona Carrie jätti Aidanin) bussimme jätti meidät 42nd Streetille, joka sattumoisin kulkee myös nimellä Times Square. Voi niitä huokausten ja ihmettelyjen määrää! Tuntui kuin happikin keskellä sitä kaikkea oli erilaista.

Siinä minä nyt seisoin, juuri siinä paikassa johon olin odottanut pääseväni jo God knows how many years, ja vaan katselin ympärilleni. I was there, en halunnut lähteä pois!

Loput grand tourista tuntui menevän hieman ohi silmien, koska sydän oli jäänyt Broadwaylle ja Times Squarelle. Muisti kuitenkin kertoo, että kävimme heiluttamassa tervehdyksemme Lady Libertylle ja osoittamassa kunnioituksemme kaatuneiden WTC tornien muistomerkillä.

Torstai-iltapäivänä tapasimme host familyt. Osa tytöistä lähti lentokentälle, osa junalle ja osa meistä jäi hotellille odottamaan. Oma host äitini tuli hakemaan minut hotellilta, josta ajoimme Armonkiin. Pojat odottivat kotona vuoden talossa olleen au pairin kanssa, ja kaikki tervehtivät ja toivottivat minut iloisesti tervetulleeksi. Myöhemmin haimme perheen nuorimmaisen tytön taidekurssilta ja perheenisä saapui kotiin myös myöhemmin illalla. Tunnelma kotona oli ja on edelleen rento, lapsilla tuntuu olevan koko ajan toinen jalka ulkona ovesta eikä energiasta ole tulla loppua! Urheilu on suuri osa perheen elämää, eikä päivästä selviä ilman futista, voimistelua ja tanssia :D

Odotan jo innolla arkea ja kaikkea sitä mitä vuosi tuo tullessaan. Muutamia kavereita on jo tullut, enkä malta odottaa seuraavaa kertaa kun jalkani Manhattanille astuvat!

That's all for now, the dream is alive!

The scariest, hardest, happiest and proudest moment of my life

Ne on niitä hetkiä, kun elämä iskee suoraan päin kasvoja. Kuulet junassa puhuttavan englantia ja tajuat kohta joutuvasi/pääseväsi itse samaan tilanteeseen, lentolippujen tiedot ilmestyvät sähköpostiisi tai kun ystävän halaus onkin pidempi kuin normaalisti. Totuus tavoittaa ymmärryksesi; olet lähdössä pois.

Ensimmäistä kertaa myönnän, että pelottaa. Olen kauhuissani. Monta viikkoa sitä kauhua on peitelty hymyllä ja innostuneella ilmeellä, mutta totuus on se, että pelkään kuollakseni. Tuntuu kuin happi ei vain riittäisi kun lähtöä pysähtyy ajattelemaan. Syke on koko ajan normaalia korkeampi ja tärinä tuntuu jatkuneen jo ainakin viikon.
Miksei sitä kuitenkaan voi sanoa ääneen? Monet ovat kysyneet "Jännittääkö?". Pari on osannut kysyä tarkemman "Pelottaako?". Yhdelle olen tainnut humalapäissäni sen myöntää, pelottaa. Kaikki se aikuisuudentunne häviää ja pakokauhu tulee sen tilalle. Mutta miksi? Kukaan ei ole pakottamassa minua lähtemään, itse tätä halusin. Ehkä juuri siksi ylpeys ei anna periksi myöntää näitä heikkoja hetkiä. 
Tiedän pelon olevan tilapäistä, saapuessani määränpäähän kaikki uusi ja ihmeellinen sysivät moiset ajatukset sivuun. Olen saavuttamassa omaa, pitkäaikaista unelmaani. Minkään ei saisi antaa tulla sen tielle. Uskallan väittää, että jokaiselle tämä tunne tulisi. Silti jos joku on joskus päässyt lähtemään pitkäksi aikaa yksin pois ilman pelon tunnetta, nostan sinulle hattua. Olet rohkein ihminen tällä planeetalla.

Olen aina kammoksunut jäähyväisiä. Olen jopa menettänyt yhden ystävyyden sen takia, kun en pystynyt kohtaamaan hyvästejä. Lähimmät ystäväni myös tietävät, etten osaa suhtautua muiden kyyneliin. Siksi tuntuisi itselleni helpoimmalta olla tapaamatta ketään sitä "viimeistä" kertaa, jolloin tunteet ovat pinnassa. Itsekkäintä olisi pakata laukkunsa ja suunnata kaikessa hiljaisuudessa lentokentälle viikon päästä maanantaina, nousta koneeseen eikä sanoa kellekään mitään. Tämä maailma ei kuitenkaan toimi niin. Olisi lapsellista ajatella että ihmissuhteet pysyisivät samanlaisina jos osapuolet toimisivat aina oman päänsä mukaan vain koska se tuntuu sillä hetkellä oikealta. Tiedän etten antaisi itselleni ikinä anteeksi jos toteuttaisin moiset suunnitelmat. Vaikka vuosi on lyhyt aika ja olen tulossa takaisin, ikinä ei silti tiedä mitä elämässä siinä ajassa voi tapahtua ja kuinka ihmiset muuttuvat. Miksi en siis antaisi muille ja myös itselleni sitä mahdollisuutta kertoa kuinka paljon tulet heitä kaipaamaan. Miksi et saisi viimein suutasi auki ja kerro niitä asioita mitä mielessäsi pyörittelet. Edes tämän yhden kerran, kerro toiselle kuinka paljon oikeasti välität.

Tiedän ensi keskiviikosta tulevan viikon kamalin päivä, koska silloin sanon äitini kanssa hei hei. Jumalatkaan eivät kyyneleitä silloin pidättele kun näen äitini itkevän. Olen kuitenkin onnellinen kuinka suhteemme on muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana. Keskustelemme asioista enemmän, ja luulen hänen myös huomanneen miten itse olen kasvanut muutaman vuoden takaa. En ole enää avuton, lapsellinen pikkutyttö. Äiti on elämäni tärkein henkilö, toivon että joskus löytäisin rohkeutta kertoa sen hänelle ääneen.
En voi myöskään olla mainitsematta kaveripiiriäni, jonka olen todennut muutamien viikkojen aikana korvaamattomaksi. Kun olimme viikko sitten koko porukka saman katon alla, en voinut kuin istua paikallani pöydän päässä ja katsoa ympäri huonetta. Sitä tulee liian usein otettua asioita ja varsinkin ihmisiä elämässä itsestäänselvyytenä. Sen haluan kitkeä pois omasta mielestäni, ja kiittää jokaista joka jollain tavalla on elämässäni. Te teette musta parhaan mahdollisen.

Aika kuluu ja maailma pyörii koko ajan eteenpäin, mutta viimeiset yhdeksän kuukautta on tuntunut hujahtavan mun ohi. Kuitenkin, kun muistelen viime elokuulle kun tämän prosessin aloitin, tapahtumia siihen on mahtunut. En varmasti enää edes muista kuinka monta lomaketta minun on pitänyt täyttää, montako kertaa olen henkilötietojani antanut eteenpäin ja monestiko olen kertonut millainen perhe minua odottaa meren toisella puolella. Ja kaiken tämän olen saanut aikaiseksi yksin. Valehtelematta voin sanoa, että nämä yhdeksä kuukautta ovat kasvattaneet minua ihmisenä enemmän kuin mikään muu aikaisemmin. Apua olen joutunut kysymään, yleensä virallisia asiakirjoja varten, ja olen mielettömän kiitollinen jokaiselle joka on jaksanut uhrata aikaansa ja mielenterveyttään auttaakseni minua.
Lehdistä ja haastatteluista voimme lukea ihmisten muille antamia elämänohjeita ja mottoja. Omani syntyi mielessäni automaattisesti viime marraskuussa: Jos oikeasti haluat tässä elämässä jotain, olet  valmis tekemään mitä vain saadaksesi sen. Tämä oli oma haaveeni, se toteutui. Asia, jonka toteutin pelkästään itseäni varten.

Yhdeksän päivää. 216 tuntia. 12 960 minuuttia. Elämä on lyhyt, mitä teet sillä ajalla?