Aloitin elamani ensimmaisen online-kurssin eilen. Kurssin nimi on "travel writing", ja perusideana kurssilla on antaa valmiudet parempaan kirjoittamiseen ja antaa uusia nakokulmia matkustamisesta kirjoittamiseen. Pystymme keskustelemaan ja jakamaan kirjoituksiamme muiden kurssilaisten kanssa chat-sivustolla. Ensimmainen assignment kulkee nimella Your favourite place in the whole world. Yksinkertaisuudessaan meidan on siis kirjoitettava 50-300 sanan juttu lempipaikastamme ja saada lukija tuntemaan yhta vahvasti kuvailemastamme paikasta kuin me itse. Ensimmainen ajatukseni oli "Tamahan on helppo! Aion kirjoittaa..." ja siihen ajatus katkesi. Niin, mika on lempipaikkani koko maailmassa?
Loogisesti ajateltuna lempipaikkasi on yleensa semmoinen, mihin aina palaat ja vietat mahdollisesti paljon aikaa. Toisaalta lempipaikkasi voi olla se, missa olet kerran elamassasi kaynyt etka voi kunnolla levata ennen kuin paaset sinne takaisin. Yritin kaivella mieltani ja odotin etta ideat ja inspiraatio iskisivat minuun nopeasti ja taydella teholla. Turha kai sanoa etta niin ei todellakaan kaynyt. Aloitin ajatuksieni analysoimisen(mika on tunnetusti aina se vaara ratkaisu) ja yritin miettia paikkaa, missa olen ollut onnellisimmillani. Muistot virtasivat mielessani, ja olin lahella jo alkaa kirjoittamaan ensimmaista koulutehtavaani. Tehtavan ohjeistuksissa neuvottiin miettimaan minutti tai pari valittua paikkaa. Milta paikka nayttaa, kuulostaa, tuoksuu, tuntuu. Parin minuutin jalkeen ymmarsin valinneeni vaaran lahestymistavan tehtavaan. Ymmarsin, etta kuvittelemani paikka ei tehnyt muistosta onnellista. Sen teki ihmiset siina paikassa ja muistoissa jotka paikkaan liittyivat.
Meilla ihmisilla on hullu tapa ottaa laheisimmat ishmiset ymparillamme itsestaanselvyytena. Yhdessaolo on niin luonnollista, etta harvoin sita pysahtyy miettimaan mika tekee juuri siita ystavyydesta niin tarkeaa ja korvaamatonta. Mutta kun lahdet pois, sanotaan nyt vaikka esimerkiksi meren toiselle puolelle, asiat saavat yllattaen(ja erittain odotetusti) taysin uuden nakokulman. Jokainen ihminen, ihmissuhde ja valinta tassa maailmassa johdattaa meidat juuri siihen paikkaan, missa olemme juuri talla hetkella.
Kun ajattelen ystaviani ja perhettani Suomessa, yllatyn joka kerta miten olen voinut loytaa niin paljon ihania ihmisia ymparilleni. Jokaisen kanssa olemme erilaisia, mutta loppujen lopuksi jokin kummallinen yhteinen naru sitoo meidat yhteen.
Olen jo aikaisemmin sen sanonut, etta osa minusta uskoo vahvasti kohtaloon. Tassa tapauksessa olen varma siita, silla nama asiat eivat voi olla sattumaa. Joidenkin ihmisten on vain ollut aina tarkoitus astua ja olla osa elamaasi. Ei sen takia, etta tilanne tai ymparisto pakottaa, vaan sen takia etta yhdessa oleminen tuntuu oikealta eika toisen seurasta ole ikina kiire pois.
Jokaiselle rakkaalleni kotona
I love you. I miss you. I'll see you soon.
PS.
Jottei tama nyt taas menisi liiaksi vakavuuksiin, paatin lisata loppuun ajatuksia, jotka kuvaavat liiankin osuvasti minua ja ystaviani :D Enjoy!
