THE soundtrack

Yhtäkään tällaista elämää suurempaa tapahtumaa ei saisi aloittaa ja käydä läpi ilman asianmukaista soittolistaa! Kokosin siis tulevan reissuni musiikkeja yhteen. Osalla biiseistä ei välttämättä ole vielä tunnearvoa Amerikkaa ajatellen, mutta ajattelin, että kun kuitenkin olen lähdössä unelmien matkalle, miksei soittolista koostuisi unelmien kappaleista.

Robyn - Dancing on my own
Ennen en ole juurikaan kiinnittänyt huomiota Robynin musiikkiin, mutta kun kuulin tämän biisin jonkun TV-sarjan taustalla, sai se mielenkiintoni heräämään. Radiot eivät ole soittaneet kappaletta puhki, vaan saan itse päättää kuinka monta kertaa Robyn soi volat kaakossa ennen kuin yliannostus on tullut täyteen. Asennetta!

Sunrise Avenue - Hollywood hills
Okei, sanoissa puhutaan erityisesti Hollywoodista, mutta sanat osuvat niin nappiin että tykkään ajatella idean käänteisesti Suomeen. Biisi pitää positiivisena ja muistuttaa mahdollisina synkkinä ja ikäväntäyteisinä päivinä että olen kyllä tulossa takaisin! Mutta vasta sitten kun unelmat on toteutettu ja maailma valloitettu ;)

Lana Del Rey - Radio
Löysin Lanan alkuvuodesta, ja kuuntelin Born to die -albumia valehtelematta viikon putkeen. Musiikista löytyy juuri sellaista outoa ja särmikästä kipinää, josta olen aina musiikissa pitänyt. Lempeä musiikki ja osaksi ronskitkin sanat saavat ihan mahtavan kontrastin aikaan keskenään, I like!

Lana Del Rey - Blue jeans
Rakkauslaulu, joka ei saa oksennusrefleksiä aikaiseksi. Siinä saa olla nykypäivänä aika taitava! Hämyinen, hieman vaarallinen ja pimeä tunnelma.

Lana Del Rey - National anthem
Kesä tulee ja tämä sopii siihen kuin nenä päähän!! Voin kuvitella New Yorkin kesän ja tämän biisin taustalle. Tämä biisi on lähellä olla soundtrackin ihan ykkösbiisi. Mutta vain lähellä.
"Red, white, blue's in the skies
Summer's in the air and
Baby, heaven's in your eyes"

David Cook - The time of my life
Hyvän mielen laulu, jota kuuntelemalla jokainen omista unelmista tuntuu mahdollisilta. Kliseistä, KYLLÄ! Mutta niin totta.

Colton Dixon
- Time after time
- Piano man
- Broken heart
- Love the way you lie
No nyt päästiin asiaan! Muutama viikko sitten käänsin töllön Subille ja jäin katsomaan American Idolia. Syy? No tämä herra! Pelkästään silmänruokana aivan ihana, mutta entäs kun laulu alkaa. Maailmankaikkeuden suurin vääryys oli kun putosi kisasta, not cool! Voisi laulaa melkein mitä vaan, ja kuuntelisin sitä niin kauan kunnes aivot eivät enää vastaanottaisi enempää. Mikä on lähes mahdotonta. Coverit kuulostavat mahtavilta, olen ensimmäisten joukossa kun oma albumi tulee julki! :) Jos USAssa miehet on tuommoisia niin huhhuh..












The wanted - Glad you came
Radiosta kuultuani en niin pitänyt, vasta muutama kuukausi sitten ihastuin biisiin vasta toden teolla. Kun biisi kunnolla alkaa niin siinä on sitä meininkiä, tanssijalkaa alkaa vipattamaan aina kun kappale soi. Mukana myös viimeisessä step-jumpassa, haetaan jumpparien kanssa se hyvä fiilis!


Gotye - Somebody that I used to know
Outo, muutaman kuuntelukerran takana, mutta kun biisi aukenee niin VAU! Vaikka musiikki taustalla ei ole erityisen voimakas, se on silti simppeli ja luo aivan loistavan pohjan sitäkin vahvemmille sanoituksille. Lähestytään jo aikalailla huippua!

Chris Brown - I need this
Tämä oli ensimmäinen kappale jonka jo syksyllä tälle listalle mielessäni asetin. Päivä ei ollut ollut mitä parhain, mutta olin juuri aloittanut hakuprosessin Amerikkaan ja kotiin palatessani tämä laulu soi iPodistani. Kappale oli helpotus synkän arjen keskellä, sen kuuntelu on siitä asti tuonut mieleen tulevaisuuden ja syyt, miksi matkani on alkamassa. Se on sitä mitä mä tarvitsen, se mikä on aina ollut tulossa.


Jay-Z feat. Alicia Keys - Empire State of Mind
Tarviiko tämä mitään syitä ollakseen tällä listalla? Kolme syytä: löytyy sitä niin sanottua munaa, musavideo on AEVAN HUIKEE ja sanat, HUHHUH!
"In New York,  
Concrete jungle where dreams are made of,  
There's nothing you can't do,  
Now you're in New York,  
These streets will make you feel brand new,  
The lights will inspire you,  
Let's hear it for New York"

Näillä mennään, ja lissää tulossa!

Tj 4viikkoa!!

Living as I am, and loving every minute of it!

Ootko huomannut että silloin tällöin tuntuu kuin muutama tunti sun päivästä menisi kuin itsestään? Kuin olisit autopilotilla ja asiat tapahtuvat niin rutiinilla, ettet jälkeenpäin muista edes kunnolla niitä tehneesi. Tai jos odotat jotain tiettyä hetkeä tapahtuvaksi, suljet ympäriltäsi kaiken sen hetkisen ja keskityt niin lujasti tulevan odottamiseen, että yhtäkkiä havahdut siihen että osa sun elämästä on mennyt ohi tai pelkkään odotteluun.

Aloin miettiä tätä muutamia kuukausia sitten. Harva omasta lähipiiristäni ikinä sanoo elävänsä tässä hetkessä, nauttivansa tästä päivästä ja tarttuvansa joka mahdollisuuteen mitä tämä hetki tarjoaa. Suurimman osan ajasta keskustelumme liittyvät tulevan odotteluun tai "vanhojen hyvien aikojen" muisteluun. Osasimmeko nauttia silloin kun ne vanhat ajat olivat nykypäivää? Entä tuleva, aiommeko pysähtyä siihen hetkeen vai sysääkö jokin muu, uusi ja jännittävä asia niin hartaasti odotetun hetken sivuun?

Totta kai jokaisella on omat tulevaisuuden suunnitelmansa, myös allekirjoittaneella. Mikä minä siis olen paasaamaan elämisestä tässä hetkessä, kun odotan itse toukokuun puolta väliä kuin sitä kuuluisaa nousevaa kuuta. Tätä ajatellessani kuitenkin takaraivosta ääni tokaisee: "Entäs kun pääset perille, meneekö vuosi vain odottaessa?"
Niin. Rehellisesti sanottuna koko elämäni on ollut odottamista viime elokuusta lähtien kun hakupaperit Amerikkaan laitoin vireille. Tekosyyksi voin sanoa sen, että tiesin mitä odotin. Tiesin että odottaminen palkitaan. Kysymys kuuluu, osaanko pysäyttää ajatukseni kokonaiseksi vuodeksi ja nauttia hetkestä josta olen monet vuodet unelmoinut, vai sorrunko vanhoihin rutiineihin ja odotan koko ajan jotain uutta ja ihmeellistä tapahtuvaksi? Sääli jos näin käy.

Pari kuukautta sitten haastoin itseni löytämään jokaisesta päivästä ainakin kolme hyvää asiaa. Asioiden ei tarvinnut olla isoja, yhtenä kauniina torstaina listalle pääsi toimipisteemme uimahallin uskomattoman päheet värivalot. Sitä ilon määrää!
Listaus on päässyt viime aikoina hieman jäämään. Päivää ei ainakaan piristä Metro-lehden jokapäiväinen tekstaripalsta, jossa ihmiset valittavat JOKAISTA asiaa mikä ärsyttää. En edes tuhraa niihin ajatuksiin enempää palstatilaa, niin naurettavan tyhmiä niistä suurin osa on. Miksikö siis luen niitä? Jaa-a, veri kuud kwestion. Ota nyt tästä päästä selvää.

Anyway, nyt kun on vakavan syvälliset ja ärsyttävät aiheet käyty läpi, pääsen itse asiaan! Uusi projekti jonka aloitan ja joka kulkee samoilla linjoilla kolmen asian listauksen kanssa kokoaa yhteen arjen pieniä ja ehkä hieman suurempiakin ihmeitä ja ihanuuksia, mitkä kaikki tekevät tästä maailmasta hieman paremman paikan. Toivon että tätä kautta oppisin elämään paremmin tässä hetkessä ja nauttimaan niistä pienimmistäkin asioista elämässä, sillä jollekin ne asiat eivät välttämättä ole itsestäänselvyys.

Idean tähän sain eilen illalla, kun matkustin hikisen hyvänoloisena metrossa töistä kotiin. Edempänä minusta istui ehkä lukioikäinen pariskunta toisiinsa keskittyneinä ja selvästi ah niin umpirakastuneina. Elämän kasvattaneena kyynikkona aluksi tietenkin nieleskelin oksennusta, mutta mitä tapahtuikaan kun tuli pojan aika jättää metro! Vähintään viisi(kyllä, laskin) pikkupusua ennenkuin poika pystyi lähtemään jo avoimille oville. Pojan astuttua ulos metrosta ja ovien sulkeuduttua kääntyi poika katsomaan rakastaan sisälle metroon ja lähetti suloisen lentosuukon matkaan. Okei, myönnän, kyynikko minusta hiljeni hetkeksi täysin. Ja se kaikki tapahtui IHAN niinkuin elokuvissa.

Kuka voi sanoa katsoneensa viimeisen viikon sisällä Leijonakuninkaan vanhan kunnon VHSltä? No minäpä voin! Se oli semmoinen pääsiäinen se, hyvänolontunne jatkui kaksi päivää putkeen. Ihana ystäväporukka, kaikki samassa mökissä ja Disneyn klassikko pyörii(enemmän tai vähemmän hyvällä kuvanlaadulla... Mutta silti!) taustalla. Taustalla pyöri myös suurimman osan ajasta Taru sormusten herrasta -leffat leikkaamattomina versioina, mutta ei niistä sen enempää...

Ja arvatkaa mistä muusta tulee ihana hömppätunne? Kun olet koko pienen lapsuusikäsi laulanut lempilauluasi tietyillä sanoilla, ja nyt vanhempana otat selvää miten sanat oikeasti menevät. Hulvatonta ja erittäin halpaa hupia! Mikään ei kuitenkaan estä laulamasta laulua yhä niillä "väärillä", mutta aina niin hauskoilla sanoilla!

Seuraavaksi neljäs ja viimeinen asia minkä tänään listaan lisään. Kuka voi sanoa ettei nauttisi täysin överistä mässypäivästä? Ihan tosissaan, siis aamusta yöhön jatkuvasta herkkupäivästä. Enkä nyt puhu sipsipussista illassa, vaan aivan järjettömistä overdoze-syömingeistä! Muistan yhdenkin kesäpäivän, jonka menu koostui pekonista, paahtoleivästä, jäätelöstä, suklaasta, sipsistä, pizzasta, mutakakusta, ranskalaisista... Älkää tuomitko, olen vain hieman sekopää herkkuperse.
Herkkupäivä, tai paremminkin Mättöpäivä menee listalla numerolle neljä!

Pyydän anteeksi jos kukaan jaksoi lukea loppuun asti. Tällaista on mun pään sisällä joka päivä, sekavaa ja outoa. Lupaan yrittään parantaa tapani! Lupaan myös vähentää kliseiden ja sananparsien käyttöä. Raivostuttavaa, I know...

Näihin kuviin ja tunnelmiin, muista että elämä on nyt!

PS. 5 viikkoa ja 4 päivää...

Nothing but the dream

6 viikkoa. Nopeasti mietittynä ei kovin pitkä aika. Mutta kun siihen aikaan lisätään tieto siitä, että niiden viikkojen jälkeen tämä neiti tulee istumaan lentokoneessa määränpäänä New York, viikot tuntuvat venyvän ylitsepääsemättömän pitkiksi.

Viime kesän lopussa pieneen mieleeni juurtui ajatus ulkomaille lähtemisestä. Se oli aina ollut tulossa jossain vaiheessa oman elämäni to do -listaa, joten totta kai se oli toteutettava juuri silloin kun ensimmäinen "oikea" työni oli alkamassa. Tämä pää on vaan aina ollut semmoinen, että oli ajatus mikä tahansa - hiusten leikkaamisesta maapallon toiselle puolle lähtemiseen - se oli päästävä toteuttamaan. Aloin leikittelemään ideoilla, kuten mitä voisin matkalla tehdä, miten pitkä matkasta tulisi ja varsinkin mihin matkani suuntaisin. Samana päivänä kun idea lähdöstä oli päähäni kunnolla juurtunut, otin avukseni, totta kai, internetin ihmeellisen maailman. Viisi minuuttia myöhemmin luin ajatukset höyryten järjestöstä nimeltä Au Pair in America, ja se oli sillä selvää. Vuosi Amerikassa, elämää amerikkalaisessa perheessä, lennoista maksettava hinta murto-osa normaalien lentolippujen hinnasta... Kuka ei olisi innostunut?

Turha kai sanoa että olisin enää hetkeäkään harkinnut lähtöäni, vaan viimeistään bussissa kohti kotia olin sen mielessäni päättänyt; Amerikkaan mun tieni tulisi kulkemaan. Pieni tarkennus siihen miksi päätös lähdöstä tapahtui niin nopeasti: Siitä asti kun "tulevaisuus" on mulle tarkoittanut enemmänkin kuin seuraavan päivän matikan koetta, on Amerikka ollut mulle se paikka johon joskus tulisin matkustamaan. Yläasteella jaksoin sen myös kaikille kertoa kuuntelijoiden kyllästymiseen asti. Ihan totta, jälkeenpäin ajateltuna se oli varmasti todella raivostuttavaa.
Unelmat toki ehtivät muuttua ja vaihtaa olomuotoa vuosien varrella, mutta kun noin mahtava tilaisuus tuli nenän eteen, hulluhan siinä olisi ollut jos sitä ei olisi ottanut vastaan.

Niin alkoi kuukausien ja taas kuukausien kestävä hakuprosessi tavoitteena se unelmien vuosi Yhdysvalloissa. Ehkä kaikkien kannalta on hyvä ettei nämä aivot voi ottaa kuin tietyn määrän tietoa vastaan kerralla, muuten kaiken sen valmistelun ja tarvittavan materiaalin muistaminen ja hoitaminen olisi muuttanut musta täydellisen stressihirviön. Niitä muistettavia asioita oli nimittäin paljon! Ja ne kaikki kuuluivat vasta hakuun, sen jälkeen tulivat haastattelut, uusi passi, kirje mahdolliselle perheelle...
Joulun aikoihin sain tiedon APIAn järjestöltä Lontoosta, että hakemukseni oli viimein kokonaisuudessaan saapunut ja tiedot oli lähetetty potentiaalisille perheille luettavaksi. Lopullinen jännitys alkoi siis silloin; mitä jos mikään perheistä ei olisikaan kiinnostunut?
Kaikki se jännitys osoittautui kuitenkin turhaksi. Heti tammikuun alussa alkoi sähköpostiini saapumaan kiinnostuneiden perheiden viestejä ja yhteydenottopyyntöjä. Kuukauden kuluttua oli valinta valmis ja täydellinen perhe plakkarissa.

Perhe Noeliin kuuluu äiti Laran ja isä Stephenin lisäksi kolme lasta: David 13, Ryan 11 ja Lindsey 9. Perhe asuu New Yorkin osavaltiossa Armonk-nimisessä pienemmässä kunnassa. Perhe tuntui heti täydelliseltä, ja kolme painavinta syytä olivat lasten iät, jokaisen jalkapallon peluu ja asuinpaikka. Jos saan hetken hehkuttaa, niin COME ON!! REILU PUOLITUNTIA JUNALLA MANHATTANILLE! SERIOUSLY!!
Anyway, asiaan. Eniten yhteyttä olen pitänyt perheen äidin kanssa, joka vaikuttaa oikein mukavalta. Lara Noel on oman arvioni mukaan noin 40-vuotias, ja vaikuttanut yhtä innostuneelta kuin minäkin. Myös talo näyttää oikein kivalta, ainakin sen kuvan mukaan minkä ehdin Skypen kautta saada. Myös jokaisen lapsen kanssa olen vaihtanut pari sanaa, enkä malta odottaa että pääsen potkimaan palloa heidän kanssaan! Talon takapihalla on kuulemma jalkapallomaali, ja lapset olivat Laran mukaan jo toivoneet että lähden peleihin mukaan. Yes please!

Kun olin selvinnut alkuhuumasta, iskikin totuus vasten kasvoja. Hommat eivät loppuneet vielä siihen, vaan vielä olisi edessä muutama asia hoidettavana, isoimpana niistä viisumi. Hakemusta täyttäessäni en voinut kuin hengähtää syvään ja sormet ristissä toivoa että nämä olisivat viimeiset hakemukset joita tämän prosessin tiimoilta täyttelen. Jos haluni lähteä olisi nimittäin ollut yhtään heikompi, en ole varma olisinko jaksanut viedä asiaa loppuun asti. Mutta tällä hetkellä, viisumi takataskussa ja vain muutama(voi Luoja mä toivon että vain muutama!!) juttu jäljellä hoidettavana, se kaikki tuntuu sen arvoiselta. Asia on kuitenkin liian iso ymmärrettäväksi täysin, enkä sitä varmasti kunnolla sisäistäkään ennen kuin seison paikan päällä, sydän kahtasataa pumpaten ja liian leveä hymy huulilla.

Hetki ennen kuin aloitin tämän tekstin kirjoittamista keskustelin yhden parhaimman ystäväni kanssa valinnoista elämässä ja miten niistä jokainen vaikuttaa omaan ja tavalla tai toisella myös läheisten elämään. Kohtalo on outo juttu, ikinä ei voi tietää miten olisi voinut käydä jos olisit joskus valinnut toisin, mutta silti jollain tasolla tiedät että juuri näin oli tarkoitus tapahtua. Siihen tarvitsee vain uskoa.

6 viikkoa... Kohta 5 viikkoa ja 6 päivää.