Whoah, tulipa tuossa huomattua kuinka kauan siita on kun
viimeksi olen kunnolla kertonut naiden nurkkien tapahtumista. Suurimman osan
ajastani ja postauksistani olen kayttanyt oman mieleni rauhoittamiseen ja
sekavien(alyttomienkin joskus) ajatusten jarjestelyyn. Sitten muistan, etta
aloitin taman blogin kirjoittamisen juuri siksi, etta kiinnostuneet voisivat
lukea elamastani New Yorkissa taalta kasin. Pyydan siis anteeksi, lyon vetoa
etta jokainen tapahtuma taalla paikan paalla on moninkertaisesti mielenkintoisempi
kuin vuoristoratana viilettavat ajatukseni. Joten asiaan…
Erittain suuri miinus kirjoittamatta jattamisessa on se,
etten enaa muista mista olen kertonut ja mista en. Voisin sen tottakai
aikaisemmista postauksistani tarkistaa, mutta talla hetkella istun
Starbucksissa koneeni kanssa kuin Carrie Bradshaw konsanaan. Joten nyt mennaan
taysin muistin pohjilta, toivottavasti se ei nyt minua peta.
Muistaakseni lopetin viimeksi tapahtumat siihen, kun olin
ystavani Petran kanssa lahdossa viettamaan kahden paivan juhlintaputkea. Ja
mika putki se oli! Seikkailumme vaativat tassa vaiheessa pienta sensurointia,
mutta sanottakoon etta viina virtasi, muistikuvat loppuvat perjantaina kello
kahteen yolla ja aamulla saatoimme nayttaa aika halvoilta ilotytoilta. Se alkaa
olemaan tuolla Manhattanin aamussa ja aika tuttu tunne! Lauantai ei kuitenkaan
jaanyt yhtaan tylsemmaksi. Kun olimme keranneet itsemme perjantain jaljilta,
lahdimme uudestaan cityyn ja loppujen lopuksi matkasimme Long Islandin(taksimatka 155$...) kautta
Queensiin ja tarina kertoo etta loysimme loppujen lopuksi tiemme myos kotiin.
Petollista tavaraa tuo Kahlua!
Nyt kun oikein tarkasti muistelen, niin eipa taida olla kesan jaljilta yhtaan rauhallista viikonloppua pelkastaan taalla kotona. Ja siina taitaa olla myos syy siihen miksi nykyaan koko ajan tuntuu etta rahat meinaa loppua :D Siita ei voi syyttaa ketaan muuta kuin minua itseani!
Aika taalla siis kuluu niin normaalisti kuin mun elama Suomessakin, toita ja huvia. 5 kuukautta tayttyy ensi sunnuntaina mutta silti joinakin paivina yha tuntuu silta kuin olisin vasta juuri lahtenyt Suomesta. Toisaalta Suomen ajan muisteleminen tuntuu joka kerta oudommalta, koska olen onnistunut juurruttamaan itseni nyt tanne. Juuri eilen jutellessani aitini kanssa skypessa nain lapsuudenkotini taas pitkasta aikaa, ja kuinka oudolta se naytti! Vaikka jokainen tavara ja huonekalu oli tasmalleen samoilla paikoilla kuin lahtiessanikin, tuntui koko kuva jotenkin vieraalta. Onko mahdollista, etta melkein viidessa kuukaudessa voi ihmisen mieli muuttua/erkaantua niin paljon jostain niin tutusta?
Olen muutenkin tullut paljon miettineeksi tuota "muuttumista". Tiesin sen jo ennen tanne lahtoani etta tama aika ja paikka tulee muuttamaan minua, en kuitenkaan olisi uskonut etta nain radikaalisti mita olen tullut itsestani jo nyt huomaamaan. Joo, hiusvarini on muuttunut jo muutamaan kertaan, mutta se ei ole mikaan yllatys. Vaatetyylini on myos erilainen, silla Suomessa oli aina yhta suuri yllatys kun jaksoin kavella korkkareilla kauemmin kuin kaksi tuntia. Arvaan, ettei suurin osa tutuistani tunnistaisi minua jos kavelisin nykyisella tyylillani vastaan kadulla. Naista asioista en kuitenkaan ole huolissani, nuo eivat loppupeleissa merkitse. Enta ne asiat, joihin taalla tottuu mutta ovat Suomessa toisin? Asiat otetaan itsestaanselvyyksina, tilanteisiin suhtaudutaan ylimielisesti ja oma napa on aina se ensimmainen huoli. Inhottaa ajatella etta palaisin takaisin Suomeen omaan elamaani juuri sellaisena ihmisena joita olen yrittanyt koko elamani valttaa.
Kaikkien naiden synkkien ajatusten keskelta kuitenkin aina jollain tavalla paasen niihin hyviin piirteisiin, jotka haluaisin uskoa taalta loytaneeni. Nykyaan osaa arvostaa omaa kasvatustani ja juuriani, mista tulen ja miten minut on kasvatettu. Ymmarran, miten suuri osa silla on ihmisen elamassa ja miten paljon se vaikuttaa siihen, millainen ihminen sinusta tulevaisuudessa kasvaa. Olen oppinut myos itsenaisemmaksi kuin olisin ikina uskonut olevan mahdollista. Luulen, etta se alkoi ja vuosi sitten kun aloitin hakuprosessin au pairiksi. Tietenkin voit halutessasi viettaa elamasi aina turvautuen muihin, antaen laheistesi hoitaa jokaisen tilanteen ja ongelman puolestasi, mutta onko se todellakin se tyyli jolla haluat oman elamasi elaa? Loppujen lopuksi jokainen on tassa maailmassa yksin, riippumatta siita kuinka laheinen olet perheesi ja ystaviesi kanssa. Rakastan perhettani ja laheisiani enemman talla hetkella kuin koskaan ennen, mutta tiedan etta elamani ei pyori muiden ihmisten kautta. Elamaa on opittava pyorittamaan itse, omien kokemusten ja virheiden kautta. Miten voin ikina kuvitella olevani tyytyvainen elamaani, jos en opi ensin luomaan sita itse?
