You only live ONCE

Nyt on pakko kirjoittaa viime viikonlopuista kun on viela kirkkaassa muistissa! Tai siis, miten sen nyt sanois, tuoreessa muistissa. Osittain mielessa? No, anyway, viimeiset kolme viikonloppua ovat olleet erilaisia, hulluja ja taysin elamisen arvoisia. Kun arkipaivina joskus satun kysymaan itseltani mielessani "Miksi ma olen taalla?", saan vastauksen naista hetkista jotka tekee musta juuri sen henkilon mika talla hetkella olen.

Iltapaivalla tapasin Manhattanilla kolme muuta suomalaista au pairia ja meilla oli suunnitelmissa viettaa iltaa rennoissa tunnelmissa biljardia pelatessa. Korealaiselta alueelta midtownista loysimme 12. kerroksesta biljardiluolan, jossa esittelimme ammattilaisen tasolla olevat taitomme! ;) Jennyn ja Sunnan voitettua suuntasimme syomaan, mista sitten lahdimme jokainen omiin suuntiimme. Itse otin metron Bleecker Streetille, missa on baareja vieri vieressa monta korttelin valia. Tapasin kaverini merirosvoaiheisessa Wicked Willy's baarissa, jossa nautimme livebandista ja ah, niin raikkaista margaritoista! Myohemmin tutustuimme parivaljakkoon Spencer ja Beja, joiden tavoitteena oli loytaa Spencerille poikaystava. Lahdimme siis ulos taksia metsastamaan jotta paasisimme poikaystavan hakuun laheiseen gay-baariin. Kun takseja ei kuitenkaan silla sekunnilla eteemme ilmestynyt, seuraava vaihtoehto oli napata limusiini alle. Alle 10 minuutin matka taitettiin tyylilla! Baariin sisaan astuttuamme naukkasimme hyyteloshotit alle ja vuodatimme toisillemme elamantarinamme. Oma iltani jai hieman lyhyeksi kun oli lahdettava tapaamaan muita tuttuja, mutta mita hauskimmat muistot illasta jai.

Seuraavalle lauantaille suunnittelimme Brooklyn-paivan, silla siella Sunna asuu ja han lupautui oppaaksemme nayttamaan mita siella sillan toisella puolella tapahtuu. Oli hassu huomata, ettei Manhattanilta tarvitse ottaa kuin se 20 minuutin metromatka ja yhtakkia oletkin kaukana suurkaupungin sykkeesta ja pystyt oikeasti kavelemaan normaalisti kenenkaan koko ajan tonimatta ja astumatta edessakulkevan kantapaille. Nautittuamme sushit kavelimme ympariinsa, pysahdyimme suomalaisen naisen omistamassa vintage-kaupassa ja sielta kavelimme Brooklyn Bridgelle. Jos ikina saat mahdollisuuden kavella sen sillan yli, tee se pimealla! Sita nakymaa ei pysty sanoin kuvailla vaikka yrittaisi kayttaa jokaista mahdollista ylistyssanaa. New Yorkin high-line kaikkine valoineen ja vareineen on ikuisesti polttavana mielessani.
Muutamien tuntien kavelyn jalkeen tapasin meksikolaisia kavereitani ja heidan kanssaan istuimme iltaa Pakistanilaisessa ravintolassa uuden ystavamme, ruotsalaisen vodkan kanssa. Kun siihen yhdistetaan myohemmin illalla toisien tuttujen kanssa napatut muutamat(kymmenet) shotit, turha kai edes on aloittaa kertomaan kuinka selvinpain sita EI taas oltu. Ooooops.

Sitten paasenkin taman viikonlopun tapahtumiin. Paatimme viettaa illan ulkona meksikolaisten kaverieni, Anan, Pamelan ja Paulinan kanssa. Ilta lahti hyvin kayntiin, kun odottaessani tyttoja Grand Centralilla taysin tuntematon mies tulee aloittamaan keskustelua ja kahden minuutin paasta olemme jo paattaneet etta haluamme kaksi lasta, omakotitalon ja oman pihan. Mina en kokkaa muuta kuin pastaa ja muuten elamme take out-ruualla. Suhde tyssasi kuitenkin siihen kun mina halusin tyton ja pojan, mies halusi kaksi tyttoa. Damn, ehti vaikuttaa jo niin lupaavalta.
Yritimme tyttojen kanssa loytaa yhta tiettya klubia, johon myos alle 21-vuotiaat paasevat. Kun oikean osoitteen paikalla kuitenkin seisoi iso toimistorakennus eika meista kenellakaan ollut harmainta aavistusta missa klubin kuuluisi olla, otimme taksin alle ja lahdimme tuttujeni kampalle, missa vietimme koko illan hengaillen, pelaten juomapelia ja tanssien aamuyohon asti!
Aamulla tyttojen kanssa lahdimme metsastamaan IHOPia(International House Of Pancakes) ja hurrasimme kovaan aaneen kun viimein sen loysimme. Siina vaiheessa tunsin itseni varsin karsivaksi, koska edellinen ateriani oli ollut jogurtti ja kahvi lauantai-iltana. Mika muu sita oloa on parempi helpottamaan kuin iso keko pannareita! Iltapaivalla tiedossa oli tammikuun clustermeeting, Broadwayshow!! Kun odotimme lippujamme teatterin sisalla, sisaan astui Brothers & Sisters ja The Americans -sarjoista tuttu nayttelija Matthew Rhys. Tuntui kuin viikonloppu ei mitenkaan enaa voisi muuttua paremmaksi, mutta kylla se voi. Community counsellorimme Sharon oli valinnut musikaalin nimelta Once, joka on 8 Tony awardin voittanut tarina dublinilaisesta miehesta, joka on menettanyt taysin uskonsa omaan musiikkiinsa. Eraana paivana han kuitenkin tapaa naisen, joka omalla persoonallaan kaantaa miehen mielen ja saa miehen taas uskomaan itseensa, musiikkiinsa ja rakkauden mahdollisuuteen. Tarina oli hauska, surullinen, kaunis ja sydantasarkeva. Tonyn napannut alkuperainen laulu "Falling slowly" sai jokaisen henkilon rivissamme kyyneliin, minunkinlaiseni kylmakaapin.
http://www.youtube.com/watch?feature=endscreen&NR=1&v=4LGavEmg6Xs (<--- kuuntele, tiedat etta haluat!)
Naytos oli taysin riisuttu, ei ihmeellisia erikoistehosteita. Vain nayttelijat, heidan soittimensa ja aanensa ja heidan tulkintansa. Jokainen kohtaus sai kylmat vareet kulkemaan selkarankaani pitkin ja haluan ehdottomasti nahda musikaalin uudestaan. Tarina jatti mieleeni kaksi lausetta, joita en tule ikina unohtamaan: "To live, you have to love" ja "You cannot walk through life leaving unfinished love behind."

Minulla on 16 viikkoa jaljella elaa unelmaani taalla puolen merta. Kun aika kay vahiin, haluaa jokaisesta hetkesta elaa jokaisen sekunnin parhaalla mahdollisella tavalla ja tehda joka hetkesta erilaisen, ikimuistettavan. Ja kun jokainen hetki taalla on tahan mennessa tuntunut kuin todeksi muuttuneelta paivaunelta, ei taas voi kun hengittaa syvaan ja kiittaa jokaista joka on ollut osallisena taman hetkisissa ikimuistoissani. Toivon etta kaikki tama on vasta alkua.

PS. Kylla, kuuntelen Oncen soundtrackia tata kirjoittaessani ja kylla, sunnuntai-illat ovat aina herkempia kuin muut illat. Olen tietoinen mahdollisista kliseisista ilmauksista ja unelmiin viittauksista, mutta annan sen tanaan itselleni anteeksi.

Be the best possible version of yourself

Okei, tiedan etta yksi kohta mun "to do" -listalla oli uuden vuoden viettaminen Times Squarella katsellen sen valopallon tippumista, mutta kun huomioon otettiin monien, MONIEN tuntien odotus ilman ruokaa, vessaa ja juomaa, ei se enaa tuntunutkaan niin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Sen sijaan suuntasimme alkuillan kokkailujen ja hengailujen jalkeen Brooklyniin tutun tuttujen pippaloihin, jossa se samainen keittion taso Smirnoffpulloineen meita jo odotteli. Olimme olleet samassa asunnossa pari kuukautta aikaisemmin, joten paikat olivat tutut, talla kertaa juhlijoita vain oli se muutama kymmenen enemman.
Tama ei kuitenkaan menoa hidastanut, vaan noin minuutti ennen puolta yota joku huusi jokaisen juhlija katolle. Juoksimme ainakin miljoona(no ehka 20..) rappusta ylos ja ehdimme juuri sopivasti lahtolaskentaan 10, 9, 8... Todella ikimuistoinen vuodenvaihde asunnon katolla ystavien ymparoimana, ilotulitukset taustalla ja skumppapullo kiertamassa kadesta kateen!
Uskollisesti tapojeni mukaan loppuilta/yo/aamu menikin sameissa tunnelmissa, mutta seuraavan paivan walk of shame downtownista Grand Centralille pisti miettimaan, miten paljon tulen Manhattania ikavoimaan. En yoelamaa, shoppailuja ja upeita turistinahtavyyksia, vaikka jokainen noistakin osa-alueista ei ikina tule mielestani unohtumaan. Mutta kun voi tuntea maailman upeimmassa kaupungissa, sunnuntai aamupaivana ihmisten vilistessa ymparilla olonsa turvallisemmaksi ja kotoisammaksi kuin koskaan kotoSuomessa, kertoo se jotain.

Kun pari kuukautta sitten heitin ajatuksen ilmoille taalla oloni pidentamisesta, host aitini oli iloinen ja lapset innostuivat. Niin tein myos mina itse, mieleni alkoi valmistamaan minua pidempaan odotukseen ja uuteen kokonaiseen vuoteen ennen kuin nakisin perheeni ja laheiseni. Mutta kun tietyt asiat, henkilot ja keskustelut voivat kaantaa mielen niin helposti yhteen suuntaan, voi niin tapahtua myos toisinpain. Talla tarkoitan sita, etta ymmarsin tekevani pidentamispaatostani mahdollisesti vaarista syista. Paatos omasta elamasta ja paatoksista tapahtuu omassa mielessa ja taysin sen mukaan mita itse tuntee, jonkin muun tekijan huomioon ottaminen lopullisessa prosessissa on suurin virhe mihin syyllistya. Pidan elamastani taalla ja pidan ihmisesta joksi olen taalla kasvanut(tarkoitan siis henkisesti ja emotionaalisesti, fyysisesti voisi tama paisuminen jo loppua). Voisinko elaa New Yorkissa vakituisesti elamani loppuun asti? Ehdottomasti. Elanko talla hetkella mahdollisesti unelmieni aikaa ja mahdollisuudet ovat melkein rajattomat? Ehkapa. Haluanko kuitenkaan viettaa pidempaa aikaa hovimestarina, kokkina, roskakorina ja tilapaisena nyrkkeilysakkina kun tiedan etta joskus on palattava todellisuuteen jatkamaan sita oikeaa elamaani? En.

Viikko sitten Laran kanssa keskustelimme pidetamisestani, ja han sanoi etta sen jalkeen lahtoaikani ja uuden tyton taloon tuleminen osuisi mahdollisimman huonoon aikaan. Hanella ei olisi aikaa totuttaa uutta tyttoa talon tavoille ja samalla saada hanen olonsa kotoisaksi. Vaihtoehdoikseni jai siis pidentaa toinen kokonainen vuosi tai tulla kotiin tana kevaana. Ja rehellisesti on sanottava, vaikka kerroin Laralle miettivani asiaa, silla hetkella tiesin ettei minun aikani taalla kestaisi tata vuotta pidempaan. Viisumiajan umpeutumisen jalkeen en voisi enaa matkustaa toisen vuoden aikana rajojen ulkopuolelle, ja en vaan voi enaa suostua viettamaan joulua kaukana perheestani. Se on yksi tarkeimmista syista palata takaisin kotiin tana kevaana. Ja koska olin samana paivana jutellut asiasta yhden parhaimman ystavani kanssa ja han oli kertonut kesasuunnitelmista, ei mieltani ollut niin hankala vaihtaa Suomivaihteeseen. Joten tassa se nyt tulee, ystavat hyvat. 19 viikkoa and I'm back!! Kreisibailaajat alkaa verrytteleen niita luitaan, silla kun taalta takaisin tullaan niin se Bacaaaardi on yhta kuin tyhja.

Taalla kuulee joka tuutista uuden vuoden jalkeisia tavoitteita ja kuinka ihmiset aloittavat "puhtaalta poydalta". Kuntosalilla se nakyy ihmismaarassa, joka lehdessa nakyy ohjeita uuteen sinuun, ja ihmiset alkavat joka tavalla uudistaa itseaan. Miksi niin? Voiko yksi paiva muuttaa ihmisen yhtakkia paremmaksi?
Henkilokohtaisesti en usko tuohon koko "uusi sina" hopinaan. Itsensa uudelleenrakentamiseen sen sijaan uskon vahvemmin kuin koskaan. Silla vaikka kuinka yritat aloittaa alusta uutena ihmisena, et voi ikina pyyhkia pois menneisyyttasi ja mita olet joskus tehnyt, ollut ja saavuttanut. Niita ei pida yrittaa unohtaa, vaan ne on otettava ja niiden avulla rakennettava itsestasi aina vain parempi versio. Ja mielestani kerran vuodessa ei vaan riita. Yrita tehda niin joka paiva.

A trip down to the memorylane

Paivaa vaille olisi vuosi 2012 paketissa, ja tottakai se on juuri se oikea aika ottaa hetkeksi askel taaksepain ja kerrata mita tama vuosi on pitanyt sisallaan. Yleensa vanhojen asioiden/tilanteiden/aikojen muistelu ei paaty hyvin, mutta tiettyina aikoina on taysin sallittua ja jopa suotavaa antaa itselleen aikaa kayda lapi elamassaan tapahtuneet asiat, olivat ne sitten hyvia tai huonoja. And people, trust me when I say, tama vuosi on pitanyt sisallaan molempia.

Vuosi lahti kayntiin toisella ohjauskaudella Helsingin liikuntavirastolla, jossa olin saanut jatkaa syksylta kevatkaudelle. Tyoporukasta oli ehtinyt muodostua jo toinen perhe, joten parempaa ymparistoa ei juuri olisi voinut olla sille odotusajalle, minka Amerikan prosessi tuotti. Odotus kuitenkin palkittiin, kun helmikuussa sain tiedon tulevasta perheestani ja varmistuksen lahdostani Atlantin toiselle puolelle. Siksipa nyt julistankin Helmikuun vuoden 2012 parhaaksi kuukaudeksi!

Tana vuonna olen oppinut sanan rohkeus todellisen merkityksen. Jokainen tassa maailmassa pelkaa jotain, pelkaamattomyys ei tee meista rohkeita. Pelolle ei vaan saa antaa valtaa lamauttaa kehoa, vaan tiedostaa ja hyvaksya asiat mitka pelkoa luovat ja menna eteenpain niista huolimatta. Pelko syntyy omassa mielessasi, omalla mielellasi on siis voima luoda rohkeus elaa sen pelon kanssa.

Pelosta puheenollen, tama vuosi opetti myos joskus unohtamaan itsensa suojelemisen ja avata itseaan enemman muille ihmisille. Vaikka tiedat, etta mita enemman annat itsestasi ihmisille, sita enemman annat heille valtaa ja keinoja rikkoa sinut. Mutta voi piru vie kuinka tama elama on lyhyt elamaan jatkuvassa varautuneisuudessa ilman hetkenkaan lepoa ja hengahdystaukoa. Miksi sita pitaisi hukata yhtaan enempaa negatiivisuuteen kun voit antaa itsellesi luvan nauttia ja silla tavoin saavuttaa niin paljon enemman?

Ahh, miten ihana onkaan ollut huomata, millainen ihminen oikeasti on! Vaikka kuinka kliseinen voi olla ajatus "lahtea maailmalle etsimaan itseaan", ei se tee siita yhtaan vahempaa totta. Joka nurkan takaa naina paivina voi loytaa motivoivia ja inspiraatiota luovia lauseita, jotka kehottavat unohtamaaan muut ja elamaan taysin omana itsenasi, koska se on ainut keino olla oikeasti onnellinen. Harvoin naita ajatuksia tulee kuitenkaan kauempaa mietittya, mutta kun sen aloittaa, voi huomata itsessaan asioita joiden olemassaolosta ei aiemmin tiennyt mitaan. Olen esimerkiksi huomannut, etta minusta on muotoutunut jonkinmoinen liikunta-addikti. Viime viikkoina olen myos huomannut rakastavani appelsiineja. Elokuvista olen ollut aina riippuvainen, mutta joinain paivina mikaan ei voita hyvaa kirjaa kahvin kanssa. Rakastan kavella ulkona avojaloin, oli sitten kesa tai keskitalvi. Vaikka taalla on tullut yoelamassa huomattua, etta joskus naisena olo on hyvinkin tuottoisaa, tykkaan silti ostaa omat juomani. Mita enemman pystyn tekemaan asioita itse, sita paremmalta minusta tuntuu.

Minulla on paha tapa uusiin ihmisiin tutustuessa pitaa kauan tiettya esirippua oikean itseni edessa. Kuluneen vuoden aikana ihmiset ovat kuitenkin osoittaneet minulle, etta teen silla tavoin hallaa vain itselleni. Miksen siis voisi olla uuden ihmisen tavatessani heti alusta asti se kummajainen, jona lahimmat ystavani minut tuntevat? :D Minulla on oltava ainakin kerran viikossa jaatelopaiva. Yleensa se sijoittuu sunnuntaille, hassu fakta... Minulla on myos pahe, josta en ole kertonut kenellekaan ennen tata. Suklaan ylensyonnin ja alkoholin ylenjuonnin lisaksi joskus eksyn Pinterestissa Wedding-osioon, jossa voin viettaa tuntikausia. Loysin itsestani taman pakkomielteen haihin! Avioliitosta en tule edes puhumaan, en tieda onko se ikina tulossa vastaan minun elamanpolullani, mutta haat ne vasta ovat jotain! Miljoonat ideat pyorivat mielessani jo ystavieni mahdollisesti tuleviin polttareihin, just so you know! ;)
Siina oli muutama asia, jotka tekevat minusta minut. Sen sijaan etta yrittaisi piilottaa naita piirteita, tulee ne ottaa avosylin vastaan ja rutistaa oikein kunnolla.

New Yorkiin saavuttuani olen loytanyt itsestani myos uusia puolia, jotka ovat tehneet minusta sen henkilon joka juuri talla hetkella olen. Arvostukseni omaa perhettani kohtaan kasvoi monumentaalisesti ensimmaisena kuukautenani taalla. Suomessa tunsin itseni jatkuvasti lapseksi joka yritti parjata aikuisten maailmassa. Tassa talossa minut kuitenkin nahdaan kolmantena aikuisena, joksi mina olen oppinut viimein nakemaan myos itseni. Vasta taalla olen alkanut tuntemaan itseani vastuulliseksi, viikonpaivina ainakin. Viikonloppyisin olen edelleen se sama juniori, joka Tallinnan reissulla makasi katkarapuna poskellaan asfaltilla. Taalla loysin myos kauan kadoksissa olleen intohimoni kirjoittamiseen ja uuden luomiseen. 

Tietysti elama antoi myos potkuja persuksille matkan varrella, mutta ilman sydansuruja ihanat asiat eivat tuntuisi niin ihanilta. Loppujen lopuksi, mista suunnasta tahansa tata vuotta katseleekaan, on se opettanut minulle enemman kuin aikaisemmat vuodet Suomessa yhteensa. 

Uuteen vuoteen liittyy aina olennaisesti uudet lupaukset tulevalle vuodelle.Tana vuonna minulla on niita pari. Ensinnakin, minun on totisesti aloitettava saastaminen jos mielin lansirannikolle ensi vuonna matkustaa. Hieman vahemman kenkia, siihen on nyt vaan pystyttava pyrkimaan. Toiseksi, lupaan nauraa enemman. Nauru on yksi parhaista tavoista rentoutua, ladata akkuja ja saada muut ihmiset ymparillasi viihtymaan. Kolmanneksi, lupaan yrittaa vahentaa pikkuasioista murehtimisen. Monet stressinaiheeni tulevat asioista, joita en voi muuttaa vaikka kuinka haluaisin. Silloin niiden asioiden kanssa on opittava elamaan ja just make the best of them.

Vuosi 2012 oli taynna oppimista, pelon voittamista, rakastumista, hymya, sydansuruja, itsensa loytamista ja paljon, PALJON jaateloa. Nyt kun olen tavannut itseni ja tiedan mihin kykenen, on tuleva vuosi hyva ottaa nauraen vastaan ja yrittaa joka paiva olla paras versio itsestasi.

Toivotan jokaiselle lukijalle vapauttavaa uutta vuotta ja ensi vuodeksi aina vain parempia paivia taynna naurua, rakkautta ja elaman iloa!

I think I'm going to like it here

Kuinka ollakaan, ei meidan suunnitelmat menneet aivan nappiin viime viikonloppuna. Tarkoituksenamme oli valloittaa cityn kuuma gay-baari lumoavilla olemuksillamme, mutta kun saimme kutsun Brooklyniin rooftop partyihin, kuulosti ilmaisen viinan bileet siina vaiheessa parhaimmalta vaihtoehdolta.
Olisi se kai pitanyt jo oppia naiden viinavuosieni aikana, ettei ilmaisen viina bileet ikina onnistu omalla kohdallani haluamallani tavalla. Kun sunnuntaiaamuna heraa Brooklynista housut polvissa ja puolet muistista kadoksissa, tapahtuu kotiinlahto aika nopeasti. Ikina en ole ennen krapulassa liikkunut niin nopeasti.

En tieda, pateeko tama vain minun osallani, mutta luulen etta jollain tavalla jokaisen mielessa entinen elama tuntuu pysahtyvan kun lahtee siita pois ja aloittaa tilapaisen elaman muualla. Kuin elaisit omassa pienessa kuplassasi, jossa koet aina jotain uutta ja ihmeellista ja kuvittelet entisen elamasi pysahtyvan takiasi ja pysyvan samanlaisena. Vaikka elinkin nain puoli vuotta, tiesin etta sen kuplan olisi joskus poksahdettava. Kun nain kavi viikko sitten, ei maailma pysahtynyt vaikka omani tuntui hetkisen ottavankin aikalisaa. Se hetki heratti minut ajattelemaan, ettei jatkuva asioiden ja tilanteiden kontrollointi (tai ainakin sen yrittaminen) esta niita tapahtumasta. Elaman pitaa antaa tapahtua ja joka hetki on otettava sellaisena kun se tulee.

Kun kokee ne viisi tukehduttavaa epatoivoista sekuntia kuplan puhkeamisen jalkeen, tuntuu kuin joku tamppaisi jalkojaan rintakehan paalla. Mutta kun ne sekunnit kuluvat, alkaa hengittaminen helpottumaan ja tukahduksen tilalle nousee helpotus. Kun ymmartaa ettei maailma toimi niinkuin elokuvissa ja unelmakuvissa, todellisuudelle jaa enemman tilaa ja, in retrospect, se maistuu paljon paremmalta kuin haavemaailma!

  

Viime aikoina olen vasta ymmartanyt, kuinka tylylta ja toykealta olen saattanut kirjoituksissani kuulostaa. Olen viljellyt lauseita, kuten "Mulla ei ole mitaan pakottavaa tarvetta tulla takaisin Suomeen" tai muuta yhta ajattelematonta. Ikava perhetta ja ystavia kohtaan pakottaa minut tietysti kotiin at some point. Mutta talla hetkella tuntuu etta talla paikalla on niin paljon enemman annettavaa ja oma elamani taalla on viela taysin kesken. Siksi olen 90% varmuudella pidentamassa vuottani ylimaaraisella 6 kuukaudella, mika tarkottaisi sita, etta palaisin kotiin ensi jouluksi. Ehka oma pieni maailmanalloitukseni on silloin valmis.

Don't chase anything but drinks and dreams

Eilen tuli tasan 6 kuukautta tayteen siita paivasta, kun saavuin talle mantereelle ja aloitin toisen elamani meren toisella puolella. Ymmarrettyani viikko sitten miten nopeasti aika on kulunut, aloitin tavoilleni uskollisena ylianalysoinnin ja liiallisen ajattelun. Ensimmainen ajatukseni oli: "En ole saanut mitaan kunnollista taalla aikaiseksi!". Ei silla etta olisin ajatellut taalla ollessani muuttavani maailmaa, mutta viimein se totuus iskeytyi vasten kasvoja. Kun aikaa kuluttaa tarpeeksi velloessa menneessa, tama hetki kulkee ohi ja pian huomaat etta maailma ei pysahtynyt mielesi mukana. Painvastoin, se tuntuu pyorivan aina vain nopeammin ja kyydissa olisi vain pysyttava.

Viikko ennen superSandya siskoni, veljeni ja tatini saapuivat viikoksi vierailulle. Tapasimme lauantai-iltapaivan Grand Centralilla ja tunne oli rehellisesti sanottuna surrealistinen kun viimein havaitsin veljen paan jokaisen kanssakulkijan ylapuolella, siskon etsivan katseen ja tadin taputuksen kun han viimein naki minut. Ensishokin jalkeen tuntui kuin emme olisi olleet paivaakaan erossa, ja lahdimme heti ulkoilmaan. Kierratin heidat joka paikassa mitka siina ajassa ehdin, silla isantaperheeni oli kutsunut heidat paivalliselle Armonkiin sina iltana. Istuessamme paivallispoydassa tunnelma oli rento, vaikka valilla keskustelua piti jollain tavalla yrittaa johdatella jokaiselle tuttuihin aiheisiin. Mutta vaikka valilla toiminkin tulkkina ja puhujana, se tuntui jollain kierolla tavalla hyvalta. Yhtena syyna ehka se, etta viimein pystyin nayttamaan Suomen perheelleni etta parjasin taalla loistavasti ja pystyin huolehtimaan itsestani.
Palasimme cityyn samana iltana, ja lahdimme siskoni kanssa viettamaan iltaa minulle jo entuudestaan tuttuun nightclubiin. Se oli niita harvoja hetkia elamassa, kun voit vieda isosiskosi pelkan hymyn voimalla jonon ohi sisalle rakennukseen ja nayttaa paikkoja missa itse pyorit melkein joka viikonloppu. Ja se tuntui hyvalta! Ilta oli erittain onnistunut ja tajusimme ulos lahtiessamme etta se ilta oli ensimmainen jonka olimme ikina viettaneet kahdestaan ulkona juhlien. Ja let me tell you, koko se siskotouhu tuntui todella tehoavan kaksilahkeisiin!
Vietimme seuraavan paivan kierrellen Manhattania. Tuntui kuin olisin ollut viettamassa lomaa heidan kanssaan, ja illalla lahto takaisin junalle tuntui ylitsepaasemattoman vaikealta. Maanantaina vastassa oli kuitenkin arki, enka paassyt takaisin Manhattanille ennen kuin torstaina. Aika kului nopeasti, ja yhtakkia olikin jo aika sanoa heihei.
Loppujen lopuksi se kaikki sujui aika kivuttomasti ja vaikka olin kuinka onnellinen saadessani heidat tanne vieraakseni, mina olen semmoinen ihminen jonka on erittain hankala yhdistaa kahta eri maailmaa tasapainoisesti yhteen. Ensimmaista kertaa elamassani huomasin sen silloin, kun aloitin koulun Kuortaneella lukion jalkeen. Tama puoli vuotta on ollut samanlainen, silla mita enemman vieraannutan itseni vanhasta elamasta, sita helpompi minun on asettua kunnolla taalla aloilleni. Siina syy miksi en skypettele perheeni kanssa kuin kerran kaksi kuukaudessa. Kay mielelle raskaaksi yrittaa vaihtaa Suomimodesta takaisin taman paikan New York-fiilikseen.

Sahkojen palautumisen jalkeinen viikonloppu oli yhta aikaa hulvaton ja yksi raskaimmista. Olin onnellinen paastessani perjantaina ulos talosta ja Petran kanssa tuulettamaan ajatuksia. Talla kertaa pysyimme Westchesterissa, pienemmissa baareissa ja pubeissa mutta yhta hauskaa meilla oli kuin aina ennenkin! Ja ilta ei voi olla kuin onnistunut, kun joku hullu paatti ojentaa meille kasiin mikit ja paastaa meidat "laulamaan" karaokea. LPTlaiset varmaan muistaa minun urani karaokelavoilla... Pystytte siis kuvittelemaan minkalaisen VAU!-elamyksen annoimme kuuntelijoillemme.
Lauantaina lahdin cityyn kahden muun au pairin kanssa ja paatimme etsia ruokapaikan, missa voisimme vaihtaa kuulumisia ruuan ja muutaman juoman kera. Ihan oikeasti, alkuperainen ajatukseni oli pitaytya niissa muutamissa! Mutta sitten kavi niinkuin minulle aina kay, ja loppujen lopuksi ilta venahti pitkaksi ja sunnuntaina tunsin oloni vasyneeksi kuin maratonin jaljilta. Mutta kun sain sunnuntaina viestin edellisiltana kanssani ulkona olleelta Florianelta, etta hanen luokkakaverinsa oli keraamassa porukkaa seuraavalle perjantaille limusiiniajelulla, helpotti se vasymystani hieman ja seuraavina paivina emme muusta puhuneetkaan.

Perjantaina toiden jalkeen saavuimme Florianen kanssa Grand Centralille ja tapasimme kanssajuhlijamme. Suurin osa heista sattui puhumaan saksaa, joten alkuilta kului hieman nihkeissa tunnelmissa. Mutta ehei huolta kun paasimme limusiiniin sisalle, silla ensimmaisena joku ojensi minulle pelkkaa vodkaa sisaltavan kupin. Vaikka olin taas fiksusti paattanyt pitaytya "vain muutamissa"(minun taytyi herata seuraavana paivana aikaisin), aloitin kiltisti vodkan tuhoamisen ja muisti ei sitten enaa kerrokaan tarkasti tarinan loppua. Anyway, tarkein muisto siita illasta kuitenkin jai, ja se oli seuraava:
Jos haluat tuntea itsesi julkkikseksi, ajele ympari Manhattania limusiinissa.

Okei, lasketaanpas se nena sielta katosta takaisin alas ja palataan takaisin maan pinnalle. Totuushan on joka tapauksessa se, etta vaikka minut pistettaisiin prinsessavaunuihin istumaan ja ajelemaan pilvien paalle, kaytokseni perusteella minusta ei ikina kunnollista saa. But that's fine :)

Tama viikko on kulunut valmistautuessa Kiitospaivaan, jota vietimme tanaan 16 henkilon voimin. Steven vanhemmat ja sisarukset perheineen saapuivat ruokailemaan kanssamme, joten talosta ei elamaa ja energiaa puuttunut. Kiitospaivan tarkein asia taytyy olla ruoka, ja sita totisesti riitti! Aioin kuvata ruuat ennenkuin kukaan ehtisi niihin kajota, mutta olisihan se pitanyt jo tassa ajassa oppia ettei mikaan pidattele naita mukuloita kun eteen tarjotaan hyvaa ruokaa!

Paaruoka ensimmaisten kierrosten jaljilta.

Aamupaivan napostelut ja kevyen lounaan jaannokset.

Kaikki mita n. 10 kilon kalkkunasta on jaljella!

Loppuviikko taitaakin menna tahteita syodessa ja perheen kanssa hengaillessa. Lauantai-ilta on kuitenkin pyhitetty tyttojen illalle, jolloin lahdemme kokeilemaan Manhattanille gay-baaria. Tiedossa on siis tanssia, hyvaa musiikkia ja puolialastomia miehia!

Alkuun verratakseni, viimeisten viikkojen aikana olen kaynyt lapi pienta kriisia(niinkuin minulla ei niita kriiseja olisi joka toinen paiva jo muutenkin). Olen puhunut blogissani jo aikaisemmin taalla oloni pidentamisestani, mutta vasta viime aikoina se on vakavasti kaynyt monta kertaa mielessani. Mainitsin asiasta perheelleni ja muutamille ystavilleni, mutta vaikka keskustelisin asiasta jokaisen tuntemani henkilon kanssa, tiedan sen julman totuuden etta tama on asia jota kukaan ei voi puolestani paattaa. Vaikka jokaiselta olen saanut hyvia vinkkeja ja pointteja molempiin mahdollisuuksiin, tassa seistaan kuitenkin yksin. Ja joskus se vaan taitaa tuntua hieman hammentavalta :D

Lopulliseen paatokseen on viela pari kuukautta, joten minulla ei ole viela mitaan syyta kiusata itseani talla asialla ja kuluttaa turhaan energiaani analysoimalla jokaista pienta yksityiskohtaa. Siksi yritankin nyt ottaa hetken kerrallaan, keskittya tulevaan lauantai-iltaan ja valmistautua nakemaan monia six-packeja!

Oh Sandy!

Sandy-nimisesta myrskysta on puhuttu taalla jo viikkoja. Muutamia paivia sitten saimme varmistuksen, etta sunnuntaina 28. Lokakuuta myrsky iskisi USAn itarannikolle. MetroNorth-junalinjat suljettiin seitsemalta sunnuntai-iltana, ja koulut ja tyopaikat suunniteltiin pidettavan kiinni maanantain ja tiistain.

DAY 1                    29. Lokakuuta

Host mom, Lara, neuvoi minua nukkumaan maanantaina pitkaan, silla kaikki olisivat kotona eika kenenkaan tarvinnut lahtea kotoa mihinkaan. Aamu sujui lahes normaaleissa merkeissa, lapsille ruokaa laittaessa ja lakanoita vaihtaessa. Tunnelma oli koko ajan odottava, silla myrsky ei ollut viela kunnolla puhjennut missan vaikka sen oli ennustettu alkavan myohaan eilisiltana. Juuri mikaan ei kuitenkaan nayttanyt ulkona muuttuvan, vain pienet tuuli- ja sadepuuskat ennakoivat myrskyn lahestymisesta.

Katsoimme lasten kanssa The Avengers –leffan ja soimme hyvin normaalin lounaan. Melkein kello kaksi iltapaivalla sahkot katkesivat. Tuuli ei enaa humise vaan pauhaa. Lara sanoi sahkojen olevan poikki monta paivaakin. Host dad, Steve, vitsaili toivovansa myrskyn kaatavan puun perheen eniten bensaa kuluttavan Pathfinderin paalle. Innolla (puhtaalla kauhulla) odotan, miten lapset selviavat nama hetket ilman televisiota, videopeleja ja Internetia. Odotan sita myos itseni kohdalla, mutta onneksi en ole viela aikaisemmin kajonnut host dadin kirjahyllyyn. Siella Stieg Larsson odottelee jos aikani kay liian pitkaksi.

Sahkojen menemisen jalkeen paivaan on ehtinyt sisaltya Scrabblea, ruuasta taistelemista, tilaamista ja syomista, kolmen henkilon manikyyreja ja kello on vasta 16.45! Vaikuttaako sahkokatko ajan kulumiseenkin, eika itse myrsky ole viela edes alkanut. Paivan uutisissa naytettiin Long Islandin tilannetta. Ranta oli muuten tyhja lukuunottamatta uutisryhmaa ja yksinaista surffaria, joka istui lautansa paella keskella isoa aallokkoa. En ole viela osannut paattaa, oliko henkilo itsemurhahakuinen vai the most awesome dude ever.

Stieg Larsson on vihdoin liittynyt seuraani, let The girl with the dragon tattoo begin!

Tama tuntuu kuin olisimme retkeilemassa isossa, talon kokoisessa teltassa, joka tuoksuu hedelmien, karkkien ja joulun sekoitukselta kynttiloiden jaljilta. Scrabble on ollut paivan pelastus ja pattereilla toimivasta radiosta pystymme kuulemaan myrskyn tilanteen. Lower Manhattan on jo nyt tulvimispisteessa. Thank God emme asu vesistojen laheisyydessa! Lapset ovat ottaneet koko tilanteen todella kypsasti, ja olen ylpea kuinka he osaavat tahan kaikkeen suhtautua.

Perhe pelaa yha Scrabblea… BAZINGA!

 

DAY 2                    30. Lokakuuta

Heti herattyani katson ulos ikkunasta ja huomaan tuulen tyyntyneen. Toiveikkaana nousen ylos sangysta ja kokeilen valokatkaisijaa. Mitaan ei tapahdu. Hitusen pettyneen puen ison hupparin paalleni ja suuntaan keittioon. Samalla kun kaadan perheen esikoiselle, Davidille, aamupalamuroja kertakayttoastiaan, kertoo Lara miten miljoonat ihmiset ovat ilman sahkoa. Mihinkaan et myoskaan autolla paase, silla puut ovat kaatuneet teiden yli.

“Another day of Scrabble,” David toteaa suu taynna Frosted Flakeseja.

Paiva on tuntunut matelevan eteenpain. Olemme elaneet take out –ruualla ja yrittaneet tappaa aikaa. Iltapaivalla kiersimme jalan omassa korttelissamme katsomassa vahinkoja, mutta suurin tuho on tapahtunut tiella nro. 22. Se on tie, jolle nousemme kotitieltamme. Ennen kuutta lahdimme Laran ja perheen nuorimmaisen, Lindseyn, kanssa alle kilometrin paassa sijaitsevalle country clubille suihkuun. Kun nousimme kotitieltamme route 22lle, ymmarsimme tuhon maaran mita myrsky oli saanut aikaan. Isoja, monihaaraisia puita oli poikittain tiella, osa nojasi sahkolinjoihin ja osa oli sahattu keskelta poikki etta autot paasisivat helpommin kulkemaan. Nakya katsoessani en saanut sanoja suustani, enka saa vielakaan sita muistellessani.

Juuri talla hetkella istun pimeassa keittiossa kynttiloiden ja taskulampun kanssa. Radiosta kuuntelen myrskyn aiheuttamaa tuhoa ja kaaosta, enko voi taas kuin kiittaa Luojaa etta selvisimme pelkalla sahkokatkolla. Koko Jersey Shore on veden alla, 80 kotitaloa on palanut maan tasalle Queensissa ja kymmenia ihmisia on kuollut myrskyn aiheuttamien tapahtumien seurauksena. Satoja pelastuksi tehdaan koko ajan ihmisten kotoa ja evakuoinnit leviavat.

Joka kerta, kun tallaisista tapahtumista kuulee uutisista, asettaa se omat asiansa tarkeysjarjestykseen. Mutta kun ensimmaista kertaa on itse osallisena, heittaa tilanne perspektiivinkunnolla ylosalaisin. Itsestaanselvyydet, kuten shako ja vesi, eivat olekaan enaa helposti saatavilla vaan on osattav kaivaa itsestaan se selviytyjaluonne esiin. Tilanne pakottaa ulos omalta mukavuusalueeltaan ja se on vain kestettava. Oikein inhottaa valilla huomata kuinka riippuvainen ihminen voi olla esimerkiksi Facebookista. Viela emme tieda, kuinka kauan sahkokatko kestaa ja kuinka paljon pelastustoimia kriittisimmat alueet viela tarvitsevat. Mutta saamme olla kiitollisia taalla kotipuolessamme, jossa ainoa huolemme on shako ja vesi(joista kuitenkin molemmat ovat helposti saatavilla), emmeka voi kuin rukoilla niiden puolesta, jotka eivat ole olleet niin onnekkaita.

 

DAY 3                    31. Lokakuuta

Kun lahdimme aamulla Lindseyn kanssa kohti Brynwoodia (country clubia) lataamaan puhelimia ja hakemaan kahvia, saimme puolessa valissa matkaa tyomiehilta merkkeja etta route 22 on suljettu. He yrittivat katkoa puita sahkolinjojen ja tien paalta. Suuntasimme takaisin kotiin ja yhdessa Laran ja lasten kanssa lahdimme kiertoteita ajellen towniin. Lapset saivat vatsansa tayteen lamminta ruokaa ja omani ja Laran paiva lahti viimein kayntiin kahvilla!

Palatessamme takaisin huomasimme 22n olevan jalleen ajokunnossa, joten pakkasimme tavaramme ja lahdime Brynwoodiin. Siella saimme aikaamme kulumaan 4 tuntia, pistorasiat olivat taynna puhelimien ja lappareiden piuhoja. Netti oli kuitenkin viela poissa kaytosta, joten minulla oli hyvaa aikaa viimeistella koulutehtaviani.

Neljan jalkeen palasimme kotiin ja lapset alkoivat valmistautumaan trick or treat –kierrokseen. Myrskyn ja sahkokatkon takia suurin osa suunnitelluista kiertelupaikoista oli peruttu, ja ainoa Halloween katu sijaitsi townissa Main Streetilla. Viiden aikoihin kiertelimme siis kauppoja ja putiikkeja Draculan tyttaren ja kahden irokeesigangstan kanssa.

Illalla pystyin ladatulla koneellani nauttimaan elokuvan, joten koko paiva on tuntunut menevan nopeasti. Huomenna aiomme aamulla pakata laukkumme ja suunnata tunnin ajomatkan paahan Steven vanhempien luokse. Heilla on shako palannut talon, joten hyvan kotiruuan ja juttuseuran lisaksi saamme nauttia myos televisiosta ja toimivasta vessasta, yay!!

 

DAY 4                    1. Marraskuuta

Lara yllatti minut aamulla kuumalla kahvilla, joka odotti minua keittion poydalla. Myohemmin aamupaivalla David kantoi mukanaan minulle uuden kahvin palatessaan Steven kanssa Brynwoodista. Olen huomannut, etta selvien kylla helposti myrskyista ja sahkokatkoista kunhan saan aamuisin kahvia ja on aina hyva kirja lahettyvilla!

Saavuimme Poughkeepsieen yhdelta iltapaivalla ja paasimme heti lampiman lounaskeiton aareen. Pidan niin paljon naista isovanhemmista! He ovat niin amerikkalaisia joka tavoin; isoaiti, Nana, kokkaa mita maittavimmat ateriat ja on joka kerta yhta lammin ja vastaanottavainen. Olen niin otettu kuinka nopeasti han heti otti minut osaksi perhetta. Isoisa, Poppy, on hiljainen mutta olemukseltaan voimakasluontoinen mies, joka on selvasti ollut aina perheen paa. He viettavat Nanan kanssa joka talvi kolmisen kuukautta Floridan lammossa, ja se onkin ainoa aika kun emme voi nauttia Nanan omenapiirakasta!

Pystyn viettamaan tunteja Nanan kanssa tee- tai kahvikupposen aarella jutellen maailmanmenosta ja ajankohtaisista tapahtumista. Olin iloinen huomatessani, kuinka jalat maassa Nana ja Poppy elivat ja kuinka selkea maailmankuva heilla on. Se ei nimittain ole niin itsestaanselvaa jokaisen uuden tuttavuuden kohdalla! Aiomme viettaa yon taalla, mista olen todella onnellinen. Pitkasta aikaa pystymme nukkumaan lampimilla varpailla ja nenanpailla.

Juomme juuri karpalo-granaattiomenamehua, joka muistuttaa taydllisesti Suomen kesan siiderierikoisuuksia. Kippis ja pohojammaan kautta!

 

DAY 5                    2. Marraskuuta

 Monien mielenkiintoisten unien jaljilta oli outo herata lampimasta huoneesta, ja aamu parani aina vain kun kahvin tuoksu leijaili keittiosta. Kolmen kupin jalkeen olin taysin valmis aloittamaan uuden paivan!

Aamupaivalla suunnistimme laheiseen leikkipuistoon ja paastimme lapset irti energiaansa kuluttamaan. Oli ihana pasta raikkaaseen ilmaan pelkastaan istumaankin! Vaikka olen joka yo talla viikolla nukkunut vahintaan 9 tuntia – mita ei ikina taalla ollessani ole tapahtunut – pelkka sisallaolo saa olon vetamattomaksi. Tunnen oloni erityisen laiskaksi, silla talla viikolla ei ole kuntosali tullut kysymykseenkaan ja ulkona liikkuminen on ollut riskialtista. Toivon paasevani laskemaan noussutta stressitasoani tana viikonloppuna.

Lounaan jalkeen Suomen puhelimeni soi ja Iilkka-lehdesta soitettiin. He halusivat haastatella minua Sandyyn liittyen ja miten olin itse myrskyn kokenut nain niinkuin suomalaisin silmin. Saa nahda saanko yhtaan valitettya fiilista puhelimen valityksella sinne Suomeen asti! J

Iltapaivalla lahdimme Laran ja lasten kanssa elokuviin. Olen joutunut huomaamaan, etta kun viettaa monta paivaa putkeen monen yhta “aktiivisen” lapsen kanssa, saattaa joutua venyttamaan huumorintajunsa rajoja. Vietamme nyt toista paivaa isovanhempien katon alla, eika se nayta muuttavan lasten kaytoksessa mitaan. Yha odotetaan, etta kaikki tapahtuu heidan mielensa mukaan. Onneksi Nana ei kuitenkaan anna sen menna liian pitkalle. Elokuvareissulla jouduimme molemmat Laran kanssa puuttumaan lasten royhkeaan ja itsekkaaseen kaytokseen, mutta siita selvittiin.

Paivalliseksi saimme aitoja italialaisia lihapullia ja pasta tomaattikastikkeessa. Ai etta oliko hyvaa? No kylla piru vie oli! Paatimme jaada aloillemme viela toiseksi yoksi, silla talomme Armonkissa on yha kylma, pimea ja ilman sahkoa. Toivomme, etta viikonlopun aikana jotain tapahtuisi sahkotilanteessa, mutta monet puhuvat etta katko voisi jatkua viela toisenkin viikon. Vaikka se turhauttaa, pakotan itseni miettimaan niita ihmisia ja perheita, joilla ei ole kotia ollenkaan, mihin palata. Ei voi kun rukoilla, etta pahin olisi nyt takana pain ja tasta ei olisi suunta kuin ylospain.

 

DAY 6                    3. Marraskuuta

Tallaisten toivottavasti “once in a lifetime” –kokemusten keskella paivat alkavat helposti sulautua yhteen ja muistuttaa toisiaan. Paivat kulkevat samalla kaavalla, yrittaen tappaa aikaa ja odotellen uutisia sahko- ja vesitilanteesta.  Tama paiva on ollut melkein kopio eilisesta; herattyani valmis kahvi odottamassa, aamupaivan reissue leikkipuistoon ja lammin kotitekoinen herkkukeitto osottamassa lounaaksi. Loppupaiva onkin mennyt kirjoja lukiessa ja lapsia viihdyttaessa.

Talla hetkella host vanhempani, David, Nana ja Poppy istuvat poydan aaressa keskustellen vanhasta tarinasta, josta jokaisella on tetysti omat vahvat mielipiteensa ja muistikuvansa. Koko tilanne vie minut hetkeksi oman perheeni illanistujaisiin, joista ei kiivasta keskustelua ja naurua puutu! :D Ihana huomata miten samanlaisia piirteita kahden eri maailmani valilta voi loytya.

 

DAY 7                    4. Marraskuuta

Taydet 7 paivaa sahkottomyytta Armonkissa and counting. Kun on viettanyt kolme lamminta yota Nanan hoivassa, melkein pasi unohtumaan milta kylma ja pimea talo tuntuu. Joka paiva pimeydessa kysyy itseltaan, kuinka kauan tata enaa jaksaa? Ensimmaiset paivat menivat kivuttomasti, mutta joka paiva kun sahkoja ei kuulu ja petty aina uudestaan, niin se alkaa kaymaan mielelle raskaaksi. Sitten koittaa taas aamu, eika tilanne vaikuta enaa niin toivottomalta.

Melkein taysi viikko on kulunut sahkojen menemisesta, ja arki ennen sita tuntuu kuin toiselta ajalta. Normaalit paivat, jotka joskus tuntuivat niin puuduttavilta, muistuvat mielessa nyt lampimina ja huolettomina. Silloin suurin huoleni oli, kuinka nopeasti saan lapset laksyjen pariin koulun jalkeen. Nyt sen sijaan arvojarjestykseni tuntuu muuttuvan joka paiva.

Valoisiakin puolia on sahkottomyys tuonut esille. Jollain kieroutuneella tavalla tunnen  itseni nyt enemman osaksi perhetta kuin ennen. Ehka sen on tehnyt yhdessa vietetty aika ilman taukoa, silla se tuntuu olevan helpoin ja luontevin tapa oppia uusia puolia ihmisista. Tilanne pakottaa sopeutumaan ja tahan asti se on kuta kuinkin toiminut vaikka lapsille pitaa jatkuvasti muistuttaa ettei se oma napa ole aina se tarkein.

Sahkottomyydessa ja internetittomyydessa on ollut myos se hyva puoli, etta se on jattanyt (pakottanut…) aikaa kirjoittamiselle. Online-kurssimme yksi suuritoisimmista tehtavista on kirjoittaa kokonainen artikkeli tai yksi luku mahdollisesta tulevasta kirjastamme. Koska kirjaidea on pyorinyt mielessani nyt jo muutaman kuukauden, paatin kirjoittaa luvun keskelta tarinaa. Olen aina ammentanut kirjoituksiani omista kokemuksistani, utta tama oli ensimmainen kerta kun sanojen ulos saaminen tuotti todellista vaikeutta. Ei siksi, etten olisi tiennyt mita kirjoittaa. Vaan siksi, koska tietyt kirjoitetut kohdat minun oli elettava uudestaan saadakseni oikean tunteen esille. Mutta kun olin valmis, huomasin taas ppineeni tsestani jotain uutta. Aivan kuten olen oppinut itsestani enemman naina viitena kuukautena kuin koko elamani aikana ennen tanne lahtoani.

Sunnuntain jalkeen paatin olla kirjoittamatta enaa paiva kerrallaan, vaan annoin ajan kulua ja koota viimeisten sahkottomien paivien tapahtumat yhteen. Maanantaina lapset palasivat kouluun ja mina paasin viimein takaisia salille! Tapahtumat eivat kuitenkaan menneet aivan suunnitelmien mukaan, kun selkani ei suostunut tauon jalkeen enaa yhteistyohon. Toivon niiden ongelmien katoavan kun paasen taas rutiiniin. Oli ihana paasta ulos talosta ja saada omaa aikaa taas itselle!
Lara kertoi paivan aikana, etta paasisimme viettamaan yomme tuttavaperheen kotiin niin kauaksi aikaa, kun sahkomme olisi poissa. Ensimmaisena iltana istuimme aikuisten kanssa keittiossa kun lapset lauloivat kurkkunsa kaheiksi, ja perheen aiti tarjosi minulle viinia. Perheen isa, joka tietaa etta olen Suomesta, rauhallisesti paatti siihen todeta "she's from Finland, she only drinks vodka" ja kertoa erilaisista viinoista jotka han oli Euroopasta aikoinaan tuonut.
Paivat kuluivat nopeasti lasten ollessa koulussa, ja iloisen uutisen saimme keskiviikkoiltana kun Steve soitti talosta etta sahko on tullut takaisin. Torstaiaamuna paasimme siis lampimaan taloon ja aloitimme sopeutumaan taas normaaliin elamaan.
Nain muutama paiva sahkojen palautumisen jalkeen paivat ovat palutumassa kunnolla normaaleiksi, mutta en silti halua unohtaa tata aikaa ja mita se minulle opetti. Aina sita sanoo itselleen, ettei enaa ikina ota asioita itsestaanselvyyksina, mutta jotenkin asioiden palattua normaaliksi aikaisemmat lupaukset tuppaavat unohtumaan. Toivon, etta tama pysyisi muistissani vahvana viela niin pitkaan, etta osaisin jatkaa elaman pienimpienkin asioiden arvostamista.

Don't let the world change you

Whoah, tulipa tuossa huomattua kuinka kauan siita on kun viimeksi olen kunnolla kertonut naiden nurkkien tapahtumista. Suurimman osan ajastani ja postauksistani olen kayttanyt oman mieleni rauhoittamiseen ja sekavien(alyttomienkin joskus) ajatusten jarjestelyyn. Sitten muistan, etta aloitin taman blogin kirjoittamisen juuri siksi, etta kiinnostuneet voisivat lukea elamastani New Yorkissa taalta kasin. Pyydan siis anteeksi, lyon vetoa etta jokainen tapahtuma taalla paikan paalla on moninkertaisesti mielenkintoisempi kuin vuoristoratana viilettavat ajatukseni. Joten asiaan…

Erittain suuri miinus kirjoittamatta jattamisessa on se, etten enaa muista mista olen kertonut ja mista en. Voisin sen tottakai aikaisemmista postauksistani tarkistaa, mutta talla hetkella istun Starbucksissa koneeni kanssa kuin Carrie Bradshaw konsanaan. Joten nyt mennaan taysin muistin pohjilta, toivottavasti se ei nyt minua peta.

Muistaakseni lopetin viimeksi tapahtumat siihen, kun olin ystavani Petran kanssa lahdossa viettamaan kahden paivan juhlintaputkea. Ja mika putki se oli! Seikkailumme vaativat tassa vaiheessa pienta sensurointia, mutta sanottakoon etta viina virtasi, muistikuvat loppuvat perjantaina kello kahteen yolla ja aamulla saatoimme nayttaa aika halvoilta ilotytoilta. Se alkaa olemaan tuolla Manhattanin aamussa ja aika tuttu tunne! Lauantai ei kuitenkaan jaanyt yhtaan tylsemmaksi. Kun olimme keranneet itsemme perjantain jaljilta, lahdimme uudestaan cityyn ja loppujen lopuksi matkasimme Long Islandin(taksimatka 155$...) kautta Queensiin ja tarina kertoo etta loysimme loppujen lopuksi tiemme myos kotiin. Petollista tavaraa tuo Kahlua!

Nyt kun oikein tarkasti muistelen, niin eipa taida olla kesan jaljilta yhtaan rauhallista viikonloppua pelkastaan taalla kotona. Ja siina taitaa olla myos syy siihen miksi nykyaan koko ajan tuntuu etta rahat meinaa loppua :D Siita ei voi syyttaa ketaan muuta kuin minua itseani!

Aika taalla siis kuluu niin normaalisti kuin mun elama Suomessakin, toita ja huvia. 5 kuukautta tayttyy ensi sunnuntaina mutta silti joinakin paivina yha tuntuu silta kuin olisin vasta juuri lahtenyt Suomesta. Toisaalta Suomen ajan muisteleminen tuntuu joka kerta oudommalta, koska olen onnistunut juurruttamaan itseni nyt tanne. Juuri eilen jutellessani aitini kanssa skypessa nain lapsuudenkotini taas pitkasta aikaa, ja kuinka oudolta se naytti! Vaikka jokainen tavara ja huonekalu oli tasmalleen samoilla paikoilla kuin lahtiessanikin, tuntui koko kuva jotenkin vieraalta. Onko mahdollista, etta melkein viidessa kuukaudessa voi ihmisen mieli muuttua/erkaantua niin paljon jostain niin tutusta? 

Olen muutenkin tullut paljon miettineeksi tuota "muuttumista". Tiesin sen jo ennen tanne lahtoani etta tama aika ja paikka tulee muuttamaan minua, en kuitenkaan olisi uskonut etta nain radikaalisti mita olen tullut itsestani jo nyt huomaamaan. Joo, hiusvarini on muuttunut jo muutamaan kertaan, mutta se ei ole mikaan yllatys. Vaatetyylini on myos erilainen, silla Suomessa oli aina yhta suuri yllatys kun jaksoin kavella korkkareilla kauemmin kuin kaksi tuntia. Arvaan, ettei suurin osa tutuistani tunnistaisi minua jos kavelisin nykyisella tyylillani vastaan kadulla. Naista asioista en kuitenkaan ole huolissani, nuo eivat loppupeleissa merkitse. Enta ne asiat, joihin taalla tottuu mutta ovat Suomessa toisin? Asiat otetaan itsestaanselvyyksina, tilanteisiin suhtaudutaan ylimielisesti ja oma napa on aina se ensimmainen huoli. Inhottaa ajatella etta palaisin takaisin Suomeen omaan elamaani juuri sellaisena ihmisena joita olen yrittanyt koko elamani valttaa.

Kaikkien naiden synkkien ajatusten keskelta kuitenkin aina jollain tavalla paasen niihin hyviin piirteisiin, jotka haluaisin uskoa taalta loytaneeni. Nykyaan osaa arvostaa omaa kasvatustani ja juuriani, mista tulen ja miten minut on kasvatettu. Ymmarran, miten suuri osa silla on ihmisen elamassa ja miten paljon se vaikuttaa siihen, millainen ihminen sinusta tulevaisuudessa kasvaa. Olen oppinut myos itsenaisemmaksi kuin olisin ikina uskonut olevan mahdollista. Luulen, etta se alkoi ja vuosi sitten kun aloitin hakuprosessin au pairiksi. Tietenkin voit halutessasi viettaa elamasi aina turvautuen muihin, antaen laheistesi hoitaa jokaisen tilanteen ja ongelman puolestasi, mutta onko se todellakin se tyyli jolla haluat oman elamasi elaa? Loppujen lopuksi jokainen on tassa maailmassa yksin, riippumatta siita kuinka laheinen olet perheesi ja ystaviesi kanssa. Rakastan perhettani ja laheisiani enemman talla hetkella kuin koskaan ennen, mutta tiedan etta elamani ei pyori muiden ihmisten kautta. Elamaa on opittava pyorittamaan itse, omien kokemusten ja virheiden kautta. Miten voin ikina kuvitella olevani tyytyvainen elamaani, jos en opi ensin luomaan sita itse?