Nyt on pakko kirjoittaa viime viikonlopuista kun on viela kirkkaassa muistissa! Tai siis, miten sen nyt sanois, tuoreessa muistissa. Osittain mielessa? No, anyway, viimeiset kolme viikonloppua ovat olleet erilaisia, hulluja ja taysin elamisen arvoisia. Kun arkipaivina joskus satun kysymaan itseltani mielessani "Miksi ma olen taalla?", saan vastauksen naista hetkista jotka tekee musta juuri sen henkilon mika talla hetkella olen.
Iltapaivalla tapasin Manhattanilla kolme muuta suomalaista au pairia ja meilla oli suunnitelmissa viettaa iltaa rennoissa tunnelmissa biljardia pelatessa. Korealaiselta alueelta midtownista loysimme 12. kerroksesta biljardiluolan, jossa esittelimme ammattilaisen tasolla olevat taitomme! ;) Jennyn ja Sunnan voitettua suuntasimme syomaan, mista sitten lahdimme jokainen omiin suuntiimme. Itse otin metron Bleecker Streetille, missa on baareja vieri vieressa monta korttelin valia. Tapasin kaverini merirosvoaiheisessa Wicked Willy's baarissa, jossa nautimme livebandista ja ah, niin raikkaista margaritoista! Myohemmin tutustuimme parivaljakkoon Spencer ja Beja, joiden tavoitteena oli loytaa Spencerille poikaystava. Lahdimme siis ulos taksia metsastamaan jotta paasisimme poikaystavan hakuun laheiseen gay-baariin. Kun takseja ei kuitenkaan silla sekunnilla eteemme ilmestynyt, seuraava vaihtoehto oli napata limusiini alle. Alle 10 minuutin matka taitettiin tyylilla! Baariin sisaan astuttuamme naukkasimme hyyteloshotit alle ja vuodatimme toisillemme elamantarinamme. Oma iltani jai hieman lyhyeksi kun oli lahdettava tapaamaan muita tuttuja, mutta mita hauskimmat muistot illasta jai.
Seuraavalle lauantaille suunnittelimme Brooklyn-paivan, silla siella Sunna asuu ja han lupautui oppaaksemme nayttamaan mita siella sillan toisella puolella tapahtuu. Oli hassu huomata, ettei Manhattanilta tarvitse ottaa kuin se 20 minuutin metromatka ja yhtakkia oletkin kaukana suurkaupungin sykkeesta ja pystyt oikeasti kavelemaan normaalisti kenenkaan koko ajan tonimatta ja astumatta edessakulkevan kantapaille. Nautittuamme sushit kavelimme ympariinsa, pysahdyimme suomalaisen naisen omistamassa vintage-kaupassa ja sielta kavelimme Brooklyn Bridgelle. Jos ikina saat mahdollisuuden kavella sen sillan yli, tee se pimealla! Sita nakymaa ei pysty sanoin kuvailla vaikka yrittaisi kayttaa jokaista mahdollista ylistyssanaa. New Yorkin high-line kaikkine valoineen ja vareineen on ikuisesti polttavana mielessani.
Muutamien tuntien kavelyn jalkeen tapasin meksikolaisia kavereitani ja heidan kanssaan istuimme iltaa Pakistanilaisessa ravintolassa uuden ystavamme, ruotsalaisen vodkan kanssa. Kun siihen yhdistetaan myohemmin illalla toisien tuttujen kanssa napatut muutamat(kymmenet) shotit, turha kai edes on aloittaa kertomaan kuinka selvinpain sita EI taas oltu. Ooooops.
Sitten paasenkin taman viikonlopun tapahtumiin. Paatimme viettaa illan ulkona meksikolaisten kaverieni, Anan, Pamelan ja Paulinan kanssa. Ilta lahti hyvin kayntiin, kun odottaessani tyttoja Grand Centralilla taysin tuntematon mies tulee aloittamaan keskustelua ja kahden minuutin paasta olemme jo paattaneet etta haluamme kaksi lasta, omakotitalon ja oman pihan. Mina en kokkaa muuta kuin pastaa ja muuten elamme take out-ruualla. Suhde tyssasi kuitenkin siihen kun mina halusin tyton ja pojan, mies halusi kaksi tyttoa. Damn, ehti vaikuttaa jo niin lupaavalta.
Yritimme tyttojen kanssa loytaa yhta tiettya klubia, johon myos alle 21-vuotiaat paasevat. Kun oikean osoitteen paikalla kuitenkin seisoi iso toimistorakennus eika meista kenellakaan ollut harmainta aavistusta missa klubin kuuluisi olla, otimme taksin alle ja lahdimme tuttujeni kampalle, missa vietimme koko illan hengaillen, pelaten juomapelia ja tanssien aamuyohon asti!
Aamulla tyttojen kanssa lahdimme metsastamaan IHOPia(International House Of Pancakes) ja hurrasimme kovaan aaneen kun viimein sen loysimme. Siina vaiheessa tunsin itseni varsin karsivaksi, koska edellinen ateriani oli ollut jogurtti ja kahvi lauantai-iltana. Mika muu sita oloa on parempi helpottamaan kuin iso keko pannareita! Iltapaivalla tiedossa oli tammikuun clustermeeting, Broadwayshow!! Kun odotimme lippujamme teatterin sisalla, sisaan astui Brothers & Sisters ja The Americans -sarjoista tuttu nayttelija Matthew Rhys. Tuntui kuin viikonloppu ei mitenkaan enaa voisi muuttua paremmaksi, mutta kylla se voi. Community counsellorimme Sharon oli valinnut musikaalin nimelta Once, joka on 8 Tony awardin voittanut tarina dublinilaisesta miehesta, joka on menettanyt taysin uskonsa omaan musiikkiinsa. Eraana paivana han kuitenkin tapaa naisen, joka omalla persoonallaan kaantaa miehen mielen ja saa miehen taas uskomaan itseensa, musiikkiinsa ja rakkauden mahdollisuuteen. Tarina oli hauska, surullinen, kaunis ja sydantasarkeva. Tonyn napannut alkuperainen laulu "Falling slowly" sai jokaisen henkilon rivissamme kyyneliin, minunkinlaiseni kylmakaapin.
http://www.youtube.com/watch?feature=endscreen&NR=1&v=4LGavEmg6Xs (<--- kuuntele, tiedat etta haluat!)
Naytos oli taysin riisuttu, ei ihmeellisia erikoistehosteita. Vain nayttelijat, heidan soittimensa ja aanensa ja heidan tulkintansa. Jokainen kohtaus sai kylmat vareet kulkemaan selkarankaani pitkin ja haluan ehdottomasti nahda musikaalin uudestaan. Tarina jatti mieleeni kaksi lausetta, joita en tule ikina unohtamaan: "To live, you have to love" ja "You cannot walk through life leaving unfinished love behind."
Minulla on 16 viikkoa jaljella elaa unelmaani taalla puolen merta. Kun aika kay vahiin, haluaa jokaisesta hetkesta elaa jokaisen sekunnin parhaalla mahdollisella tavalla ja tehda joka hetkesta erilaisen, ikimuistettavan. Ja kun jokainen hetki taalla on tahan mennessa tuntunut kuin todeksi muuttuneelta paivaunelta, ei taas voi kun hengittaa syvaan ja kiittaa jokaista joka on ollut osallisena taman hetkisissa ikimuistoissani. Toivon etta kaikki tama on vasta alkua.
PS. Kylla, kuuntelen Oncen soundtrackia tata kirjoittaessani ja kylla, sunnuntai-illat ovat aina herkempia kuin muut illat. Olen tietoinen mahdollisista kliseisista ilmauksista ja unelmiin viittauksista, mutta annan sen tanaan itselleni anteeksi.
sunnuntai 27. tammikuuta 2013
torstai 10. tammikuuta 2013
Be the best possible version of yourself
Okei, tiedan etta yksi kohta mun "to do" -listalla oli uuden vuoden viettaminen Times Squarella katsellen sen valopallon tippumista, mutta kun huomioon otettiin monien, MONIEN tuntien odotus ilman ruokaa, vessaa ja juomaa, ei se enaa tuntunutkaan niin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Sen sijaan suuntasimme alkuillan kokkailujen ja hengailujen jalkeen Brooklyniin tutun tuttujen pippaloihin, jossa se samainen keittion taso Smirnoffpulloineen meita jo odotteli. Olimme olleet samassa asunnossa pari kuukautta aikaisemmin, joten paikat olivat tutut, talla kertaa juhlijoita vain oli se muutama kymmenen enemman.
Tama ei kuitenkaan menoa hidastanut, vaan noin minuutti ennen puolta yota joku huusi jokaisen juhlija katolle. Juoksimme ainakin miljoona(no ehka 20..) rappusta ylos ja ehdimme juuri sopivasti lahtolaskentaan 10, 9, 8... Todella ikimuistoinen vuodenvaihde asunnon katolla ystavien ymparoimana, ilotulitukset taustalla ja skumppapullo kiertamassa kadesta kateen!
Uskollisesti tapojeni mukaan loppuilta/yo/aamu menikin sameissa tunnelmissa, mutta seuraavan paivan walk of shame downtownista Grand Centralille pisti miettimaan, miten paljon tulen Manhattania ikavoimaan. En yoelamaa, shoppailuja ja upeita turistinahtavyyksia, vaikka jokainen noistakin osa-alueista ei ikina tule mielestani unohtumaan. Mutta kun voi tuntea maailman upeimmassa kaupungissa, sunnuntai aamupaivana ihmisten vilistessa ymparilla olonsa turvallisemmaksi ja kotoisammaksi kuin koskaan kotoSuomessa, kertoo se jotain.
Kun pari kuukautta sitten heitin ajatuksen ilmoille taalla oloni pidentamisesta, host aitini oli iloinen ja lapset innostuivat. Niin tein myos mina itse, mieleni alkoi valmistamaan minua pidempaan odotukseen ja uuteen kokonaiseen vuoteen ennen kuin nakisin perheeni ja laheiseni. Mutta kun tietyt asiat, henkilot ja keskustelut voivat kaantaa mielen niin helposti yhteen suuntaan, voi niin tapahtua myos toisinpain. Talla tarkoitan sita, etta ymmarsin tekevani pidentamispaatostani mahdollisesti vaarista syista. Paatos omasta elamasta ja paatoksista tapahtuu omassa mielessa ja taysin sen mukaan mita itse tuntee, jonkin muun tekijan huomioon ottaminen lopullisessa prosessissa on suurin virhe mihin syyllistya. Pidan elamastani taalla ja pidan ihmisesta joksi olen taalla kasvanut(tarkoitan siis henkisesti ja emotionaalisesti, fyysisesti voisi tama paisuminen jo loppua). Voisinko elaa New Yorkissa vakituisesti elamani loppuun asti? Ehdottomasti. Elanko talla hetkella mahdollisesti unelmieni aikaa ja mahdollisuudet ovat melkein rajattomat? Ehkapa. Haluanko kuitenkaan viettaa pidempaa aikaa hovimestarina, kokkina, roskakorina ja tilapaisena nyrkkeilysakkina kun tiedan etta joskus on palattava todellisuuteen jatkamaan sita oikeaa elamaani? En.
Viikko sitten Laran kanssa keskustelimme pidetamisestani, ja han sanoi etta sen jalkeen lahtoaikani ja uuden tyton taloon tuleminen osuisi mahdollisimman huonoon aikaan. Hanella ei olisi aikaa totuttaa uutta tyttoa talon tavoille ja samalla saada hanen olonsa kotoisaksi. Vaihtoehdoikseni jai siis pidentaa toinen kokonainen vuosi tai tulla kotiin tana kevaana. Ja rehellisesti on sanottava, vaikka kerroin Laralle miettivani asiaa, silla hetkella tiesin ettei minun aikani taalla kestaisi tata vuotta pidempaan. Viisumiajan umpeutumisen jalkeen en voisi enaa matkustaa toisen vuoden aikana rajojen ulkopuolelle, ja en vaan voi enaa suostua viettamaan joulua kaukana perheestani. Se on yksi tarkeimmista syista palata takaisin kotiin tana kevaana. Ja koska olin samana paivana jutellut asiasta yhden parhaimman ystavani kanssa ja han oli kertonut kesasuunnitelmista, ei mieltani ollut niin hankala vaihtaa Suomivaihteeseen. Joten tassa se nyt tulee, ystavat hyvat. 19 viikkoa and I'm back!! Kreisibailaajat alkaa verrytteleen niita luitaan, silla kun taalta takaisin tullaan niin se Bacaaaardi on yhta kuin tyhja.
Taalla kuulee joka tuutista uuden vuoden jalkeisia tavoitteita ja kuinka ihmiset aloittavat "puhtaalta poydalta". Kuntosalilla se nakyy ihmismaarassa, joka lehdessa nakyy ohjeita uuteen sinuun, ja ihmiset alkavat joka tavalla uudistaa itseaan. Miksi niin? Voiko yksi paiva muuttaa ihmisen yhtakkia paremmaksi?
Henkilokohtaisesti en usko tuohon koko "uusi sina" hopinaan. Itsensa uudelleenrakentamiseen sen sijaan uskon vahvemmin kuin koskaan. Silla vaikka kuinka yritat aloittaa alusta uutena ihmisena, et voi ikina pyyhkia pois menneisyyttasi ja mita olet joskus tehnyt, ollut ja saavuttanut. Niita ei pida yrittaa unohtaa, vaan ne on otettava ja niiden avulla rakennettava itsestasi aina vain parempi versio. Ja mielestani kerran vuodessa ei vaan riita. Yrita tehda niin joka paiva.
Tama ei kuitenkaan menoa hidastanut, vaan noin minuutti ennen puolta yota joku huusi jokaisen juhlija katolle. Juoksimme ainakin miljoona(no ehka 20..) rappusta ylos ja ehdimme juuri sopivasti lahtolaskentaan 10, 9, 8... Todella ikimuistoinen vuodenvaihde asunnon katolla ystavien ymparoimana, ilotulitukset taustalla ja skumppapullo kiertamassa kadesta kateen!
Uskollisesti tapojeni mukaan loppuilta/yo/aamu menikin sameissa tunnelmissa, mutta seuraavan paivan walk of shame downtownista Grand Centralille pisti miettimaan, miten paljon tulen Manhattania ikavoimaan. En yoelamaa, shoppailuja ja upeita turistinahtavyyksia, vaikka jokainen noistakin osa-alueista ei ikina tule mielestani unohtumaan. Mutta kun voi tuntea maailman upeimmassa kaupungissa, sunnuntai aamupaivana ihmisten vilistessa ymparilla olonsa turvallisemmaksi ja kotoisammaksi kuin koskaan kotoSuomessa, kertoo se jotain.
Kun pari kuukautta sitten heitin ajatuksen ilmoille taalla oloni pidentamisesta, host aitini oli iloinen ja lapset innostuivat. Niin tein myos mina itse, mieleni alkoi valmistamaan minua pidempaan odotukseen ja uuteen kokonaiseen vuoteen ennen kuin nakisin perheeni ja laheiseni. Mutta kun tietyt asiat, henkilot ja keskustelut voivat kaantaa mielen niin helposti yhteen suuntaan, voi niin tapahtua myos toisinpain. Talla tarkoitan sita, etta ymmarsin tekevani pidentamispaatostani mahdollisesti vaarista syista. Paatos omasta elamasta ja paatoksista tapahtuu omassa mielessa ja taysin sen mukaan mita itse tuntee, jonkin muun tekijan huomioon ottaminen lopullisessa prosessissa on suurin virhe mihin syyllistya. Pidan elamastani taalla ja pidan ihmisesta joksi olen taalla kasvanut(tarkoitan siis henkisesti ja emotionaalisesti, fyysisesti voisi tama paisuminen jo loppua). Voisinko elaa New Yorkissa vakituisesti elamani loppuun asti? Ehdottomasti. Elanko talla hetkella mahdollisesti unelmieni aikaa ja mahdollisuudet ovat melkein rajattomat? Ehkapa. Haluanko kuitenkaan viettaa pidempaa aikaa hovimestarina, kokkina, roskakorina ja tilapaisena nyrkkeilysakkina kun tiedan etta joskus on palattava todellisuuteen jatkamaan sita oikeaa elamaani? En.
Viikko sitten Laran kanssa keskustelimme pidetamisestani, ja han sanoi etta sen jalkeen lahtoaikani ja uuden tyton taloon tuleminen osuisi mahdollisimman huonoon aikaan. Hanella ei olisi aikaa totuttaa uutta tyttoa talon tavoille ja samalla saada hanen olonsa kotoisaksi. Vaihtoehdoikseni jai siis pidentaa toinen kokonainen vuosi tai tulla kotiin tana kevaana. Ja rehellisesti on sanottava, vaikka kerroin Laralle miettivani asiaa, silla hetkella tiesin ettei minun aikani taalla kestaisi tata vuotta pidempaan. Viisumiajan umpeutumisen jalkeen en voisi enaa matkustaa toisen vuoden aikana rajojen ulkopuolelle, ja en vaan voi enaa suostua viettamaan joulua kaukana perheestani. Se on yksi tarkeimmista syista palata takaisin kotiin tana kevaana. Ja koska olin samana paivana jutellut asiasta yhden parhaimman ystavani kanssa ja han oli kertonut kesasuunnitelmista, ei mieltani ollut niin hankala vaihtaa Suomivaihteeseen. Joten tassa se nyt tulee, ystavat hyvat. 19 viikkoa and I'm back!! Kreisibailaajat alkaa verrytteleen niita luitaan, silla kun taalta takaisin tullaan niin se Bacaaaardi on yhta kuin tyhja.
Taalla kuulee joka tuutista uuden vuoden jalkeisia tavoitteita ja kuinka ihmiset aloittavat "puhtaalta poydalta". Kuntosalilla se nakyy ihmismaarassa, joka lehdessa nakyy ohjeita uuteen sinuun, ja ihmiset alkavat joka tavalla uudistaa itseaan. Miksi niin? Voiko yksi paiva muuttaa ihmisen yhtakkia paremmaksi?
Henkilokohtaisesti en usko tuohon koko "uusi sina" hopinaan. Itsensa uudelleenrakentamiseen sen sijaan uskon vahvemmin kuin koskaan. Silla vaikka kuinka yritat aloittaa alusta uutena ihmisena, et voi ikina pyyhkia pois menneisyyttasi ja mita olet joskus tehnyt, ollut ja saavuttanut. Niita ei pida yrittaa unohtaa, vaan ne on otettava ja niiden avulla rakennettava itsestasi aina vain parempi versio. Ja mielestani kerran vuodessa ei vaan riita. Yrita tehda niin joka paiva.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)