Okei, tiedan etta yksi kohta mun "to do" -listalla oli uuden vuoden viettaminen Times Squarella katsellen sen valopallon tippumista, mutta kun huomioon otettiin monien, MONIEN tuntien odotus ilman ruokaa, vessaa ja juomaa, ei se enaa tuntunutkaan niin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Sen sijaan suuntasimme alkuillan kokkailujen ja hengailujen jalkeen Brooklyniin tutun tuttujen pippaloihin, jossa se samainen keittion taso Smirnoffpulloineen meita jo odotteli. Olimme olleet samassa asunnossa pari kuukautta aikaisemmin, joten paikat olivat tutut, talla kertaa juhlijoita vain oli se muutama kymmenen enemman.
Tama ei kuitenkaan menoa hidastanut, vaan noin minuutti ennen puolta yota joku huusi jokaisen juhlija katolle. Juoksimme ainakin miljoona(no ehka 20..) rappusta ylos ja ehdimme juuri sopivasti lahtolaskentaan 10, 9, 8... Todella ikimuistoinen vuodenvaihde asunnon katolla ystavien ymparoimana, ilotulitukset taustalla ja skumppapullo kiertamassa kadesta kateen!
Uskollisesti tapojeni mukaan loppuilta/yo/aamu menikin sameissa tunnelmissa, mutta seuraavan paivan walk of shame downtownista Grand Centralille pisti miettimaan, miten paljon tulen Manhattania ikavoimaan. En yoelamaa, shoppailuja ja upeita turistinahtavyyksia, vaikka jokainen noistakin osa-alueista ei ikina tule mielestani unohtumaan. Mutta kun voi tuntea maailman upeimmassa kaupungissa, sunnuntai aamupaivana ihmisten vilistessa ymparilla olonsa turvallisemmaksi ja kotoisammaksi kuin koskaan kotoSuomessa, kertoo se jotain.
Kun pari kuukautta sitten heitin ajatuksen ilmoille taalla oloni pidentamisesta, host aitini oli iloinen ja lapset innostuivat. Niin tein myos mina itse, mieleni alkoi valmistamaan minua pidempaan odotukseen ja uuteen kokonaiseen vuoteen ennen kuin nakisin perheeni ja laheiseni. Mutta kun tietyt asiat, henkilot ja keskustelut voivat kaantaa mielen niin helposti yhteen suuntaan, voi niin tapahtua myos toisinpain. Talla tarkoitan sita, etta ymmarsin tekevani pidentamispaatostani mahdollisesti vaarista syista. Paatos omasta elamasta ja paatoksista tapahtuu omassa mielessa ja taysin sen mukaan mita itse tuntee, jonkin muun tekijan huomioon ottaminen lopullisessa prosessissa on suurin virhe mihin syyllistya. Pidan elamastani taalla ja pidan ihmisesta joksi olen taalla kasvanut(tarkoitan siis henkisesti ja emotionaalisesti, fyysisesti voisi tama paisuminen jo loppua). Voisinko elaa New Yorkissa vakituisesti elamani loppuun asti? Ehdottomasti. Elanko talla hetkella mahdollisesti unelmieni aikaa ja mahdollisuudet ovat melkein rajattomat? Ehkapa. Haluanko kuitenkaan viettaa pidempaa aikaa hovimestarina, kokkina, roskakorina ja tilapaisena nyrkkeilysakkina kun tiedan etta joskus on palattava todellisuuteen jatkamaan sita oikeaa elamaani? En.
Viikko sitten Laran kanssa keskustelimme pidetamisestani, ja han sanoi etta sen jalkeen lahtoaikani ja uuden tyton taloon tuleminen osuisi mahdollisimman huonoon aikaan. Hanella ei olisi aikaa totuttaa uutta tyttoa talon tavoille ja samalla saada hanen olonsa kotoisaksi. Vaihtoehdoikseni jai siis pidentaa toinen kokonainen vuosi tai tulla kotiin tana kevaana. Ja rehellisesti on sanottava, vaikka kerroin Laralle miettivani asiaa, silla hetkella tiesin ettei minun aikani taalla kestaisi tata vuotta pidempaan. Viisumiajan umpeutumisen jalkeen en voisi enaa matkustaa toisen vuoden aikana rajojen ulkopuolelle, ja en vaan voi enaa suostua viettamaan joulua kaukana perheestani. Se on yksi tarkeimmista syista palata takaisin kotiin tana kevaana. Ja koska olin samana paivana jutellut asiasta yhden parhaimman ystavani kanssa ja han oli kertonut kesasuunnitelmista, ei mieltani ollut niin hankala vaihtaa Suomivaihteeseen. Joten tassa se nyt tulee, ystavat hyvat. 19 viikkoa and I'm back!! Kreisibailaajat alkaa verrytteleen niita luitaan, silla kun taalta takaisin tullaan niin se Bacaaaardi on yhta kuin tyhja.
Taalla kuulee joka tuutista uuden vuoden jalkeisia tavoitteita ja kuinka ihmiset aloittavat "puhtaalta poydalta". Kuntosalilla se nakyy ihmismaarassa, joka lehdessa nakyy ohjeita uuteen sinuun, ja ihmiset alkavat joka tavalla uudistaa itseaan. Miksi niin? Voiko yksi paiva muuttaa ihmisen yhtakkia paremmaksi?
Henkilokohtaisesti en usko tuohon koko "uusi sina" hopinaan. Itsensa uudelleenrakentamiseen sen sijaan uskon vahvemmin kuin koskaan. Silla vaikka kuinka yritat aloittaa alusta uutena ihmisena, et voi ikina pyyhkia pois menneisyyttasi ja mita olet joskus tehnyt, ollut ja saavuttanut. Niita ei pida yrittaa unohtaa, vaan ne on otettava ja niiden avulla rakennettava itsestasi aina vain parempi versio. Ja mielestani kerran vuodessa ei vaan riita. Yrita tehda niin joka paiva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti