6 viikkoa. Nopeasti mietittynä ei kovin pitkä aika. Mutta kun siihen aikaan lisätään tieto siitä, että niiden viikkojen jälkeen tämä neiti tulee istumaan lentokoneessa määränpäänä New York, viikot tuntuvat venyvän ylitsepääsemättömän pitkiksi.
Viime kesän lopussa pieneen mieleeni juurtui ajatus ulkomaille lähtemisestä. Se oli aina ollut tulossa jossain vaiheessa oman elämäni to do -listaa, joten totta kai se oli toteutettava juuri silloin kun ensimmäinen "oikea" työni oli alkamassa. Tämä pää on vaan aina ollut semmoinen, että oli ajatus mikä tahansa - hiusten leikkaamisesta maapallon toiselle puolle lähtemiseen - se oli päästävä toteuttamaan. Aloin leikittelemään ideoilla, kuten mitä voisin matkalla tehdä, miten pitkä matkasta tulisi ja varsinkin mihin matkani suuntaisin. Samana päivänä kun idea lähdöstä oli päähäni kunnolla juurtunut, otin avukseni, totta kai, internetin ihmeellisen maailman. Viisi minuuttia myöhemmin luin ajatukset höyryten järjestöstä nimeltä Au Pair in America, ja se oli sillä selvää. Vuosi Amerikassa, elämää amerikkalaisessa perheessä, lennoista maksettava hinta murto-osa normaalien lentolippujen hinnasta... Kuka ei olisi innostunut?
Turha kai sanoa että olisin enää hetkeäkään harkinnut lähtöäni, vaan viimeistään bussissa kohti kotia olin sen mielessäni päättänyt; Amerikkaan mun tieni tulisi kulkemaan. Pieni tarkennus siihen miksi päätös lähdöstä tapahtui niin nopeasti: Siitä asti kun "tulevaisuus" on mulle tarkoittanut enemmänkin kuin seuraavan päivän matikan koetta, on Amerikka ollut mulle se paikka johon joskus tulisin matkustamaan. Yläasteella jaksoin sen myös kaikille kertoa kuuntelijoiden kyllästymiseen asti. Ihan totta, jälkeenpäin ajateltuna se oli varmasti todella raivostuttavaa.
Unelmat toki ehtivät muuttua ja vaihtaa olomuotoa vuosien varrella, mutta kun noin mahtava tilaisuus tuli nenän eteen, hulluhan siinä olisi ollut jos sitä ei olisi ottanut vastaan.
Niin alkoi kuukausien ja taas kuukausien kestävä hakuprosessi tavoitteena se unelmien vuosi Yhdysvalloissa. Ehkä kaikkien kannalta on hyvä ettei nämä aivot voi ottaa kuin tietyn määrän tietoa vastaan kerralla, muuten kaiken sen valmistelun ja tarvittavan materiaalin muistaminen ja hoitaminen olisi muuttanut musta täydellisen stressihirviön. Niitä muistettavia asioita oli nimittäin paljon! Ja ne kaikki kuuluivat vasta hakuun, sen jälkeen tulivat haastattelut, uusi passi, kirje mahdolliselle perheelle...
Joulun aikoihin sain tiedon APIAn järjestöltä Lontoosta, että hakemukseni oli viimein kokonaisuudessaan saapunut ja tiedot oli lähetetty potentiaalisille perheille luettavaksi. Lopullinen jännitys alkoi siis silloin; mitä jos mikään perheistä ei olisikaan kiinnostunut?
Kaikki se jännitys osoittautui kuitenkin turhaksi. Heti tammikuun alussa alkoi sähköpostiini saapumaan kiinnostuneiden perheiden viestejä ja yhteydenottopyyntöjä. Kuukauden kuluttua oli valinta valmis ja täydellinen perhe plakkarissa.
Perhe Noeliin kuuluu äiti Laran ja isä Stephenin lisäksi kolme lasta: David 13, Ryan 11 ja Lindsey 9. Perhe asuu New Yorkin osavaltiossa Armonk-nimisessä pienemmässä kunnassa. Perhe tuntui heti täydelliseltä, ja kolme painavinta syytä olivat lasten iät, jokaisen jalkapallon peluu ja asuinpaikka. Jos saan hetken hehkuttaa, niin COME ON!! REILU PUOLITUNTIA JUNALLA MANHATTANILLE! SERIOUSLY!!
Anyway, asiaan. Eniten yhteyttä olen pitänyt perheen äidin kanssa, joka vaikuttaa oikein mukavalta. Lara Noel on oman arvioni mukaan noin 40-vuotias, ja vaikuttanut yhtä innostuneelta kuin minäkin. Myös talo näyttää oikein kivalta, ainakin sen kuvan mukaan minkä ehdin Skypen kautta saada. Myös jokaisen lapsen kanssa olen vaihtanut pari sanaa, enkä malta odottaa että pääsen potkimaan palloa heidän kanssaan! Talon takapihalla on kuulemma jalkapallomaali, ja lapset olivat Laran mukaan jo toivoneet että lähden peleihin mukaan. Yes please!
Kun olin selvinnut alkuhuumasta, iskikin totuus vasten kasvoja. Hommat eivät loppuneet vielä siihen, vaan vielä olisi edessä muutama asia hoidettavana, isoimpana niistä viisumi. Hakemusta täyttäessäni en voinut kuin hengähtää syvään ja sormet ristissä toivoa että nämä olisivat viimeiset hakemukset joita tämän prosessin tiimoilta täyttelen. Jos haluni lähteä olisi nimittäin ollut yhtään heikompi, en ole varma olisinko jaksanut viedä asiaa loppuun asti. Mutta tällä hetkellä, viisumi takataskussa ja vain muutama(voi Luoja mä toivon että vain muutama!!) juttu jäljellä hoidettavana, se kaikki tuntuu sen arvoiselta. Asia on kuitenkin liian iso ymmärrettäväksi täysin, enkä sitä varmasti kunnolla sisäistäkään ennen kuin seison paikan päällä, sydän kahtasataa pumpaten ja liian leveä hymy huulilla.
Hetki ennen kuin aloitin tämän tekstin kirjoittamista keskustelin yhden parhaimman ystäväni kanssa valinnoista elämässä ja miten niistä jokainen vaikuttaa omaan ja tavalla tai toisella myös läheisten elämään. Kohtalo on outo juttu, ikinä ei voi tietää miten olisi voinut käydä jos olisit joskus valinnut toisin, mutta silti jollain tasolla tiedät että juuri näin oli tarkoitus tapahtua. Siihen tarvitsee vain uskoa.
6 viikkoa... Kohta 5 viikkoa ja 6 päivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti