Ensimmäistä kertaa myönnän, että pelottaa. Olen kauhuissani. Monta viikkoa sitä kauhua on peitelty hymyllä ja innostuneella ilmeellä, mutta totuus on se, että pelkään kuollakseni. Tuntuu kuin happi ei vain riittäisi kun lähtöä pysähtyy ajattelemaan. Syke on koko ajan normaalia korkeampi ja tärinä tuntuu jatkuneen jo ainakin viikon.
Miksei sitä kuitenkaan voi sanoa ääneen? Monet ovat kysyneet "Jännittääkö?". Pari on osannut kysyä tarkemman "Pelottaako?". Yhdelle olen tainnut humalapäissäni sen myöntää, pelottaa. Kaikki se aikuisuudentunne häviää ja pakokauhu tulee sen tilalle. Mutta miksi? Kukaan ei ole pakottamassa minua lähtemään, itse tätä halusin. Ehkä juuri siksi ylpeys ei anna periksi myöntää näitä heikkoja hetkiä.
Tiedän pelon olevan tilapäistä, saapuessani määränpäähän kaikki uusi ja ihmeellinen sysivät moiset ajatukset sivuun. Olen saavuttamassa omaa, pitkäaikaista unelmaani. Minkään ei saisi antaa tulla sen tielle. Uskallan väittää, että jokaiselle tämä tunne tulisi. Silti jos joku on joskus päässyt lähtemään pitkäksi aikaa yksin pois ilman pelon tunnetta, nostan sinulle hattua. Olet rohkein ihminen tällä planeetalla.
Olen aina kammoksunut jäähyväisiä. Olen jopa menettänyt yhden ystävyyden sen takia, kun en pystynyt kohtaamaan hyvästejä. Lähimmät ystäväni myös tietävät, etten osaa suhtautua muiden kyyneliin. Siksi tuntuisi itselleni helpoimmalta olla tapaamatta ketään sitä "viimeistä" kertaa, jolloin tunteet ovat pinnassa. Itsekkäintä olisi pakata laukkunsa ja suunnata kaikessa hiljaisuudessa lentokentälle viikon päästä maanantaina, nousta koneeseen eikä sanoa kellekään mitään. Tämä maailma ei kuitenkaan toimi niin. Olisi lapsellista ajatella että ihmissuhteet pysyisivät samanlaisina jos osapuolet toimisivat aina oman päänsä mukaan vain koska se tuntuu sillä hetkellä oikealta. Tiedän etten antaisi itselleni ikinä anteeksi jos toteuttaisin moiset suunnitelmat. Vaikka vuosi on lyhyt aika ja olen tulossa takaisin, ikinä ei silti tiedä mitä elämässä siinä ajassa voi tapahtua ja kuinka ihmiset muuttuvat. Miksi en siis antaisi muille ja myös itselleni sitä mahdollisuutta kertoa kuinka paljon tulet heitä kaipaamaan. Miksi et saisi viimein suutasi auki ja kerro niitä asioita mitä mielessäsi pyörittelet. Edes tämän yhden kerran, kerro toiselle kuinka paljon oikeasti välität.
Tiedän ensi keskiviikosta tulevan viikon kamalin päivä, koska silloin sanon äitini kanssa hei hei. Jumalatkaan eivät kyyneleitä silloin pidättele kun näen äitini itkevän. Olen kuitenkin onnellinen kuinka suhteemme on muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana. Keskustelemme asioista enemmän, ja luulen hänen myös huomanneen miten itse olen kasvanut muutaman vuoden takaa. En ole enää avuton, lapsellinen pikkutyttö. Äiti on elämäni tärkein henkilö, toivon että joskus löytäisin rohkeutta kertoa sen hänelle ääneen.
En voi myöskään olla mainitsematta kaveripiiriäni, jonka olen todennut muutamien viikkojen aikana korvaamattomaksi. Kun olimme viikko sitten koko porukka saman katon alla, en voinut kuin istua paikallani pöydän päässä ja katsoa ympäri huonetta. Sitä tulee liian usein otettua asioita ja varsinkin ihmisiä elämässä itsestäänselvyytenä. Sen haluan kitkeä pois omasta mielestäni, ja kiittää jokaista joka jollain tavalla on elämässäni. Te teette musta parhaan mahdollisen.
Aika kuluu ja maailma pyörii koko ajan eteenpäin, mutta viimeiset yhdeksän kuukautta on tuntunut hujahtavan mun ohi. Kuitenkin, kun muistelen viime elokuulle kun tämän prosessin aloitin, tapahtumia siihen on mahtunut. En varmasti enää edes muista kuinka monta lomaketta minun on pitänyt täyttää, montako kertaa olen henkilötietojani antanut eteenpäin ja monestiko olen kertonut millainen perhe minua odottaa meren toisella puolella. Ja kaiken tämän olen saanut aikaiseksi yksin. Valehtelematta voin sanoa, että nämä yhdeksä kuukautta ovat kasvattaneet minua ihmisenä enemmän kuin mikään muu aikaisemmin. Apua olen joutunut kysymään, yleensä virallisia asiakirjoja varten, ja olen mielettömän kiitollinen jokaiselle joka on jaksanut uhrata aikaansa ja mielenterveyttään auttaakseni minua.
Lehdistä ja haastatteluista voimme lukea ihmisten muille antamia elämänohjeita ja mottoja. Omani syntyi mielessäni automaattisesti viime marraskuussa: Jos oikeasti haluat tässä elämässä jotain, olet valmis tekemään mitä vain saadaksesi sen. Tämä oli oma haaveeni, se toteutui. Asia, jonka toteutin pelkästään itseäni varten.
Yhdeksän päivää. 216 tuntia. 12 960 minuuttia. Elämä on lyhyt, mitä teet sillä ajalla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti