Don't just dream about it, go and make it happen!

Kaksi viikkoa täällä meren toisella puolella asusteltu, ja hiljalleen alkais tän plikan mieli asettumaan kunnolla aloilleen. Viikko menty perheen arkea ja elämää, ja uskallan väittää että kyllä tämä tästä!

Ensimmäiset päivät menivät aika lailla tunnustellen ja kohteliaisuuksia esittäen puolin ja toisin. Oma sanavarastoni koostui mielenkiintoisista sanoista, kuten "yeah", "ooh really" ja "okay". Alussa myös lapsille jutustelu tuntui olevan työn ja tuskan takana. Käännekohta taisi tulla tiistaiaamuna, kun oli ensimmäinen oikea työaamu. Käytännössä tehtäväni oli saada aamupala perheen tytön kurkusta alas, tytön hampaat pestyä, kengät tämän jalkaan ja ovesta ulos. Huomasin tytön käytöksestä, että nyt alkaa sujua!
Aamuun kuuluu pyykkien pesua ja lasten sänkyjen petaus, mutta loppupäivä onkin sitten pyhitetty täysin minulle itselleni. Vasta iltapäivällä kolmen aikoihin työni jatkuu, kun haen pojat bussipysäkiltä ja aloitan päivällisen teon. Joka päivä on erilainen, riippuen lasten harrastuksista.

Tie perheen poikien sydämiin vie urheilun kautta! Futis kuuluu muutenkin jo niin oleellisesti poikien elämään, joten kotona tulee pelailtua jotain muuta, tässä tapauksessa lentopalloa. En voi kun ihmetellä, Kuortaneella opiskellessani pelasimme monia iltoja lentopalloa ilman haaverin haaveria, mutta täällä kaksi iltaa lentopalloa tämän ryhmän kanssa on yhtä kuin mustelmia täynnä olevat kyynärvarret. Mitä tapahtuu?

Yorktown Heightsin aurinkoinen sunnuntai.

Elämä täällä on alkanut sujumaan hyvin, päivät rullaavat nopeasti ja olen alkanut tottumaan perheen rutiineihin. Viime viikolla kuitenkin alkoi koti ja kaikki siellä tapahtuva kuulostamaan paremmalta kuin hyvältä. Muutaman päivän liikuin ympäriinsä autopilotilla, kuin päivä olisi kulkenut silmien edessä ilman että pääsin kunnolla mukaan enkä pystynyt kuin katsoa. Eilen kuitenkin luin tekstin "don't just dream about it, go and make it happen" ja aloin tosissani suuttua. Ihan oikeasti, mä olen tehnyt tämän unelman eteen töitä enemmän kuin minkään muun ikinä, ja nyt olen antamassa sen lipua ohitse? No way!
Tämä viikonloppu on antanut aloituspotkun uudelle elämälleni täällä. Eilen tein pienen reissun Armonkin viereiseen Mount Kiscoon ihan yksin, kävelin ympäriinsä, tunsin itseni tyhmäksi ja täysin turistiksi, mutta ainakin pääsin ulos talosta! Tänään ajoin Yorktown Heightsiin, jossa tapasin Petran Slovakista. Tutustuimme Stamfordin perehdytyksessä, ja suunnitelmissa olisi ensi viikonloppuna pienimuotoinen seikkailu Manhattanille.

Täällä kaikki siis sujuu hyvin. Sähkopostit kotoa tuovat mieleen aina oman ihanan Suomen ja kaiken tutun, mutta nyt tiedän että tämä on se aika kun ei ole varaa turvautua tuttuun. Tässä maailmassa tapahtuu koko ajan maailman ihmeellisimpiä ja ihanimpia asioita, ja meille on annettu give or take sata vuotta aikaa nauttia siitä kaikesta. Nykyään jokainen käyttää liikaa aikaa ja energiaa unelmoimiseen siitä, mitä haluaisi elämässään tapahtuvan sen sijaan, että tarttuisi jokaiseen päivään kiinni kynsin ja hampain kuin se olisi viimeinen. Jokainen hukattu päivä on yksi vähemmän aikaa nauttia kaikesta siitä, minkä vuoksi elämme.
Anna elämän viedä, sun ei tarvitse kuin hypätä kyytiin.